Kaikki muistavat varmaan tilanteita, joissa joku on sanonut, että nyt on pakko. Itse olen yrittänyt soveltaa omaan elämääni ajatusta, että mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin sitten joskus lopussa viimeksi kuolla. Kaikkeen muuhun voi vaikuttaa omilla valinnoillaan. Osa valinnoista vain on vaikeampia kuin toiset.Viime sunnuntaina ei ollut mikään pakko juosta. Eikä varmasti ollut pakko juosta kolmeakymmentä kilometriä paljasjaloin. Mutta juoksin silti. Juoksin 30 kilometrin kisan yhdessä tuhansien muiden juoksijoiden ja kävelijöiden kanssa Hamiltonissa. Sää oli aurinkoinen, mutta viimainen. 20 kilometrin jälkeen alkaneissa ylämäissä tuuli pieksi välillä vasten kasvojakin. 28 kilometrin kohdalla tunsin ainoan kerran, että nyt voisin jo lopettaa. En jaksa enää rääkätä jalkojani. Mutta jaksoin silti. 29 kilometrin merkillä tiesin, että teen sen, ja valkoinen Copps Coliseum -stadioni, jolle juoksu päättyi, häämötti näköpiirissä koko viimeisen kilometrin suoran. En lähtenyt kisaan tavoitellen erityistä aikaa, vaikka arvelinkin, että 2 tuntia 50 minuuttia siihen suunnilleen menee. Aikani oli lopulta 2:44:53.0, eli juoksin matkan nopeammin kuin osasin arvata.
Kerrottakoon myös, etten ihan 100-prosenttisen paljasjaloin juossut, vaan jalassani oli Vibram Fivefingersit. Ne antavat saman tuntuman kuin paljasjaloin juokseminen, mutta ohut kumipohja suojaa jalkapohjia teräviltä kiviltä ja muulta maassa makaavalta. Uskallan olettaa, että olin Hamiltonissa ainoa, joka juoksi ilman lenkkareita, vaikka maailmalta kyllä löytyy muitakin Vibrameissa juoksevia ja he ovat juosseet minua paljon pidemmällekin.
En ollut päivän ainoa juoksija eikä tämä ollut vielä edes täysi maratoni, vaan "vain" kaksi kolmasosaa siitä, mutta perkele, pistäkää itse perässä. :) Olo on nyt mainio.
