Lunta odottaessa

Muutamaa valkoista aamua lukuun ottamatta lumi ei ole laskeutunut vielä Londoniin. Ehkä parempi niin. Viime vuonna tähän aikaan täällä satoi kolmessa päivässä niin paljon lunta, että bussiliikenne keskeytettiin, koulut ja yritykset suljettiin, ja koko kaupunki pysähtyi. Yli kahden metrin lumikuorma peitti maata myräkän päättyessä.

Huomaan silti kaipaavani lunta. Se kuuluisi nyt kuvaan tähän vuodenaikaan ja näillä leveyksillä. Huomaan kaipaavani muutakin. Tuttuja ihmisiä, omaa perhettä, tähän vuodenaikaan kuuluvia tuoksuja ja tuntemuksia. Ehkä se johtuu vain siitä, että joulu lähestyy, ja siitä, että viime vuonna tähän aikaan pakkasimme Suomen matkaa varten. Tai sitten se on sellaista ikävää, jolla ei ole oikeasti kohdetta. Se on vain määrittelemätöntä kaipuuta; ikävää johonkin jota ei ehkä olekaan?

Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kohti lumisempia tai ainakin kylmempiä maisemia, kun lennämme Albertaan joululomien viettoon. Palaan tämän blogin ääreen ensi vuoden puolella ja kuka ties innostun kirjoittamaankin vähän useammin kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

New Yorkille

Ulkona ilma väreili kuumana kun seisoin kerrostaloni tuulikaapissa Brooklynissa aamukolmelta toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Mukanani oli kaksi matkalaukkua ja olin juuri sulkenut siinä talossa olleen asuntoni oven viimeistä kertaa. Olin matkalla La Guardian lentokentälle, muuttamassa pois New Yorkista takaisin Kanadaan.

Vuosi New Yorkissa oli hieno kokemus, josta olen todella iloinen. Tiesin kuitenkin jo alun alkaen, että tuskin sinne jäämme pysyvästi. Ja kun Carey sitten haki opiskelemaan Lontooseen, Kanadaan, niin lähtömme varmistui. Tätä kirjoittaessani olen asunut kauniissa, pienessä Kanadan Lontoossa jo kaksi viikkoa.

Jatkan kuitenkin töitä R/GA:lle täältä käsin. Virallisesti teen sitä freelance-pohjalta, mikä avaa mahdollisuuksia tehdä keikkaa myös muille. New Yorkissa pääsen käymään töiden puolesta toivottavasti taas parin kuukauden sisällä.

Sisäänpäinlämpenevää

Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit. Itselleni näiden vaalien äänestyspaikka sijaitsee parin viikon päästä Suomen pysyvässä YK-edustustossa Manhattanin itäpuolella.

Yksittäisinä kysymyksinä vaaleissa näyttävät uutisten perusteella puhuttavan mm. pakkoruotsi, maahanmuutto, homous ja EU-tuet. Perussuomalaisuuden myllerryksessä näyttää jääneen jalkoihin moni, jonka mielestä Suomi on osa muuta maailmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu, ja muutoksen voi nähdä joko uhkana tai sitten tehdä siitä mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on kivempi vetää peitto korville kuin nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Ei ole mikään ihme, että noin tapahtuu. Suomi on helvetin sisäänpäinlämpiävä paikka. Omassa joukossa, oman klaanin kesken moni asia Suomessa on päin persettä, mihin reagoidaan turhautumalla, jota ennen purettiin lähinnä vain nakkikioskin jonoon ja baaritiskille, mutta nyt myös nettien keskustelupalstoille. Ulkopuoliselle puhuttaessa Suomi on kuitenkin maailman paras paikka, jota ulkopuolinen ei saa arvostella saatika tulla maahan sitä parhautta pilaamaan. Suomi on puhdas, turvallinen, siisti ja hyvä maa, eikä missään muualla ole "semmosta kun Suomessa". Näin sanotaan silloinkin, kun taustalla kymmenen räkäkännistä kusee keskustakahvilan näyteikkunaan ja koulupoika ampuu yhdeksän ihmistä hengiltä. Silti siellä jossain muualla maailmassa on takuulla aina vielä pahempaa, ja siksi meillä täällä Suomessa on niin hyvin, vaikka ei sitten olekaan hyvin.

Loputtomalta jankkaukselta tuntuvassa "maahanmuuttokeskustelussa" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että siinä keskustelussa ei taideta aina edes tietää, mistä keskustellaan ja mitä itse kukin "maahanmuuttajilla" tarkoittaa) tutkiskellaan Suomessa mm. sitä, mitä rasismi suomalaisten mukaan on ja kenen blogista sitä löytyy tahi ei. Siinä sitä suomalaiselle onkin purtavaa. Keskustelupalstoilla aika monen mukaan Suomessa ei kuulemma ole rasismia lainkaan. Silti melko moni Suomessa ei edelleenkään osaa pitää ketään "ulkomaalaista" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että Suomessa ulkomaalaiseksi voidaan edelleen tulkita pelkän nimenkin perusteella) ihmisenä. Ulkomaalainen on aina nähtävyys: joko ihailun ja kiinnostuksen kohde tai sitten pelon, kiukun ja epäluulon kohde. Taksijonossa voi saada turpaansa pelkästään siksi, että puhuu ranskaa ja suomalaiseksi ei edelleenkään voi tulla vaan siksi synnytään. Paitsi, jos syntyy tummaihoiseksi Suomessa. Silloin on aina ulkomaalainen, jonka pitäisi painua sinne jonnekin muualle. Ulkomaalaisia on hurreja, ryssiä, jenkkejä, sakemanneja ja mitä ties muita, mutta loppupeleissä, kun vähän yksinkertaistetaan, niin maailmassa on vain suomalaisia ja niitä muita.

Ei sieltä ulkomailta Suomeen taatusti mitään enkeleitä olisi tulossa. Mutta ei pirujakaan. Aivan niin kuin suomalaisissa itsessäänkin, vaikka pieni kansa onkin, uskokaa tai älkää, ulkomaalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä. Jos muualta tulevat, olivat he sitten mistä hyvänsä, osattaisiin Suomen kaltaisessa syrjäkulmassakin nähdä joskus ihmisinä, joita kohtaan voisi olla avoin ja joilla olisi lähtökohtaisesti oikeus olla olemassa häiriöttä ja erityishuomiotta Suomessakin, niin heillä olisi taatusti paremmat menestymisen mahdollisuudet. Heidän menestyksensä Suomessa auttaisi kaikkia Suomessa menestymään. Sillä maa on asujaimistonsa summa, ei sen erotus.

Oman perheeni kanssa pysyn tietysti mieluiten siellä, missä koen saavamme hyväksyntää. Suomessa en siihen nyt tällä hetkellä luottaisi, enkä osaisi kai enää olla oikein osa sikäläisiä katsontakantoja muutenkaan. Kahvipöytäkeskusteluissa voisi mennä juomat väärään kurkkuun liian usein. Mutta ei siinä, että Suomi nostaa nyt päätään perussuomalaisuudellaan ole silti mitään kiellettyä. Niin kauan kuin perussuomalaisuus kuuluu osaksi suomalaisuutta on sillä oltava toki paikkansa ja edustuksensa. Helpompaa kuitenkin olisi, jos Suomessa olisi selvemmin tilaa ja sallimus useammille eri näkemyksille, ja useammille eri ihmisryhmille, yhtä aikaa. Homogeenisyyden aika saisi jo tulla tiensä päähän, Suomessakin.

Matkoilla

Istun pimeässä asunnossa Karhupuiston laidalla Helsingissä. Kello on muutamaa minuuttia vaille kuusi aamulla. Vaikka olenkin ollut joululomamatkalla Suomessa jo yli viikon, ei jet lag ota helpottuakseen. Nukkumaan pystyn menemään kyllä ihan tavalliseen aikaan, mutta viiden jälkeen aamulla silmäni aukeavat ja uni ei tahdo maistua enää millään. Iltapäivisin väsyttää.

Tällä matkalla Suomi on tuntunut ensimmäistä kertaa tosi oudolta. Täältä lähdöstäni on nyt kulunut niin pitkä aika, että monet kulttuuriset seikat, vaikka ne kyllä jollain tapaa nopeasti mieleen palaavatkin taas kun täällä olen, tuntuvat hyvin erilaisilta kuin mihin olen nyt itse tottunut. Olen aivan selvästi alkanut vieraantumaan siitä maasta, jossa synnyin.

Silti New Yorkiin paluukin, joka on edessä jo muutaman päivän päästä, kaivaa mieltä. Olen onnistunut pitämään itseni erossa työsähköposteista koko sen ajan, kun olen ollut Suomessa, mutta kohta satojen viestien pinoa täytyy ryhtyä taas kaivelemaan. Se kummittelee mielessä. Töissä istumista on minulla yksinkertaisesti aivan liikaa, omaa aikaa ei jää oikein yhtään, ja tunnelma töissä on painostava.

Niinpä kun katselen nyt ystävien ikkunasta ulos hiljaiseen Karhupuistoon, on mieli yhtä aikaa rauhallinen, levoton, surullinen, iloinen, odottava ja empivä. En tiedä, miten helppoa olisi rauhoittua Suomeen, jos taas tänne päätyisin, mutta haluaisin kyllä helpomman, tasaisemman pesän sekä lähemmäksi kaikkia minulle rakkaita ihmisiä. Ehkä joku päivä olen tilanteessa, jossa pääsen edes matkustamaan aina kerran vuodessa pidemmäksi aikaa siihen toiseen maahan, jossa en sillä hetkellä asu, jotta saan säännöllisemmän tilaisuuden tavata ystäviä.

What Does North America Offer to Modern Day Europeans?

From 1892 to 1954, Ellis Island in the New York Harbor was the gateway for millions of immigrants to the United States. A very significant share of those immigrants were Europeans, and not just because of restrictive laws such as the Chinese Exclusion Act, the Quota Laws and the National Origins Act set by American politicians that kept out many Asians and Africans. Europeans were flocking to the "new" continent in hopes of a better future, which many, indeed, found in either the US or Canada, where Halifax served as the Ellis Island of the north of the steam ship era.

About a hundred years or more have passed since those times, and population dynamics in both North America and Europe have greatly changed. In 2005, Europe, not North America, hosted the largest number of immigrants, 70.6 million people, in the world. Regardless, the United States is still the top desired destination country among migrants according to polls, but the majority of people don't come from Europe anymore, but from Asia and Africa. And the top five source countries of immigrants to Canada are China, India, the Philippines, Pakistan, and, yes, the United States.

Americans of Finnish descent currently number about 700,000. Most of their grandparents and great grandparents arrived in the New World in the decades between 1870 and 1930. At the same time, tens of thousands of Finns moved to Canada.

But today, the number of Canadians moving to Finland every year exceeds the number of new Finns in Canada. That's not to say that the number of Canadians moving to little old Finland is so big at all, but that the number of Finns heading to Canada is so very small. When I first landed in Toronto, the local Finnish community newspaper, apparently the last of its kind left in the entire continent, wanted to interview me and my wife. Finns travel a lot, but not very many settle permanently in Canada.

The better life - abundant opportunity, jobs, land, and religious freedom - that North America once offered in Europeans' minds is now perhaps more easily found back home in Europe. European social security systems, healthcare and education are arguably more advanced than in North America and, more importantly, within easier reach to the entire population than in the US and Canada. This is particularly true in Scandinavian countries and Finland, where healthcare and university education are free and the overall quality of life is among the very highest in the world. Newsweek's recent study of health, education, economy, and politics ranked Finland the best country in the world. While Finns themselves may question the value of the ranking and Newsweek may not be the greatest authority in the world, their list echoes the findings of the United Nations, the OECD, the global Quality-of-Life index, and others. Life in Europe, and particularly in the north-western parts of it, isn't bad. People don't leave for the other side of the Atlantic anymore.

While Canadian cities may closely trail places in Scandinavia and Finland in many global surveys, when ranked in terms of safety and overall livability, there's a difference between Canada and North-Western Europe in terms of public services, quality of infrastructure, income equality, and work life benefits such as holidays, maternal and paternal leave.

And, contrary to popular belief, Scandinavians and Finns don't even pay such high taxes for the many public services, standard of education and healthcare they receive in exchange. The 45% of total income tax that wealthier New Yorkers pay exceeds the amount of tax Finns, Swedes, and Norwegians pay for a similar lifestyle without having to work 50-70h work weeks like Americans, and while getting 4-6 weeks of vacation every year. Still, tax rates in Scandinavia certainly aren't the lowest in the world, but people there believe the taxes buy them prosperity and happiness. Denmark, which is known for higher taxes than any of its Nordic neighbors, has the lowest poverty rate in the world and the smallest income disparity between rich and poor. A 2006 study by psychologists at Britain’s University of Leicester ranked Danes the world’s happiest people.

None of this is to say that Nordic countries are a paradise on Earth. On a misty November morning "good o'le" Helsinki with its drunks, sour, pale white faces, small town attitudes and the thick wet snow that the wind blows right in the face may not feel like the most hospitable place for Finns themselves, let alone any visitors or newcomers, but the society, stability, egalitarian values and welfare that the past couple of generations have built beats the North American system a thousand times even on the darkest winter mornings.

New York

Ensimmäiset viisi kuukautta New Yorkissa tuntuvat menneen nopeasti. Työ ei ole ihan sitä, mitä toivoin/odotin. Perusasetelma on kyllä kunnossa ja oma roolini vahva, mutta asiakkaamme on hankala, byrokraattinen ja tehoton, ja oma projektinhallintamme ontuu. Työpäivät venyvät käsittämättömän pitkiksi ja työ on usein turhauttavaa.

Mutta kaupunki - New York - on parhaimmillaan suurenmoinen ja huonoimmillaankin vain hieman liian suuri, vilkas ja rasittava. Asumme Brooklynissa, jossa pääsee mukavasti pakoon Manhattania. New Yorkilla on selvästi sitä, mitä eurooppalaisillakin kaupungeilla on ja Torontolla taas monesti ei, eli kaunista, hoidettua arkkitehtuuria, toimiva joukkoliikennejärjestelmä, kauniita julkisia tiloja ja paikkoja, sekä tiettyä arvokkuutta. Amerikkalaisen järjestelmän huonot puolet, lähinnä terveysvakuutusjärjestelmä, toki vaivaavat mieltä välillä, mutta ideologisesti New York on aika kaukana keskilännestä. New York on historialtaan hollantilainen kaupunki, suuri sekoitus kaikkia tälle mantereelle saapuvia, ja mieleltään monin tavoin lähempänä Pariisia, Lontoota ja Berliiniäkin kuin Dallasia tai Detroitia. Kunhan työt pysyvät jollain tapaa ruodussa eikä kohdalle satu mitään ikäviä yllätyksiä, niin täällä elää aikansa oikein mielellään.

Muutto New Yorkiin

Kuten olet saattanut Facebook-statuksestani jo aiemmin lukea, niin olemme muuttamassa New Yorkiin. Minulle alettiin tarjoamaan sieltä houkuttelevaa työpaikkaa jo viime joulukuussa, ja siitä asti asia on sitten pikkuhiljaa edennyt. Moneen otteeseen olemme miettineet, lähdemmekö sinne, ja minulle oli tarjolla myös useita uusia duunipaikkoja täällä Torontossa. New Yorkin paikan houkutus (Interaction Design Director R/GA:lla) vei kuitenkin voiton.

Nyt olen juuri palannut Ottawasta USA:n konsulaatista työviisumihaastattelusta, ja muuttopäiväksi on jo valittu 1.6. Ja nyt, kun lähtö on jo siis aika peruuttamaton, se hieman pelottaa ja arveluttaa. Tämän kevättalven ja kevään kuluessa olen vihdoin alkanut kokemaan oloni Torontossa todella mukavaksi, ja mietin, teenkö virheen lähtemällä pois juuri nyt. Suunnitelmamme on, ettemme viivy New Yorkissa kuin kenties vuoden tai korkeintaan kaksi, minkä jälkeen voimme palata Torontoon (tai lähteä Suomeen, jos todella siltä alkaa tuntua), mutta tiedän hyvin, että lähdön jälkeen paluu on aina vaikeampaa. Vaikka olisinkin missannut sillä todella mahtavalta vaikuttavan position ja työpaikan, niin muuten olisin kyllä nyt voinut hyvin jäädä Torontoonkin.

Mutta katsotaan... Nyt kun meillä on vielä mahdollisuus yhteen uuteen seikkailuun, niin lähdetään sille ja tehdään sitten vuoden päästä uusia päätöksiä. USA:n puolelle en ole koskaan hinkunut enkä koskaan sinne luullut päätyväni, mutta R/GA on tällä hetkellä ehdoton ykkönen tämän mantereen digitoimistoista ja New Yorkilla on kyllä puolensa kaupunkina.

Päivittelen tänne kuulumisia muutaman kuukauden sisällä, kun muutto on ohitse ja elämä New Yorkissa alkanut.