Thursday, September 20, 2007

The inhospitality of a Canadian hospital

Viime perjantaiaamuna lähdimme Careyn kanssa tavalliseen tapaan pyörillä töihin. Aamu oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Noin kilometrin päässä kotoa, Dundas Westin metroaseman liepeillä, ohitin Careyn ja poljin edellä, kun saavuimme Dundas Westin ja Roncesvallesin risteykseen. Valo oli vihreä vasemmalle kääntyville, joten lähdin suoraan kääntymään. Perässä tuli Carey ja autojono, joukossa bussikin.

Vasemmalle kaartaessani jouduin yllättäen ylittämään ratikkakiskot, mitä pyrin aina välttämään ainakin kovassa vauhdissa. Ratikkakiskojen ylittäminen pyörällä (tai sen paremmin autollakaan) ei ole mukavaa Helsingissäkään, ja täällä Torontossa kiskot ovat vielä hieman Helsingin kiskoja leveämmät ja syväuraisemmat.

Seuraavaksi tajusin, että pyörän rengas jäi ratikkakiskojen väliin jumiin ja pyörä lähtee käsistäni sivulle, kun taas minä jatkan fysiikan lakien mukaisesti matkaa eteenpäin, lentäen ilmassa oikealle sivulle liukuvan pyöräni ohjaustangon yli.

Lyhyt ilmalento päättyi, kun rysähdin alas katuun ensin vasemmalle kyynär- ja olkapäälleni ja sitten löin pääni kovaa katuun. Jos päässäni ei olisi ollut uudenkarheaa mustaa pyöräilykypärääni, niin... En viitsi arvailla, miten olisi käynyt.

Seuraavan muutaman sekunnin aikana nostin pääni ylös kadusta nähdäkseni, olivatko Carey ja takana tulleet autot varmasti nähneet kaatumiseni vai vyöryisikö joku perästä päälleni. Autoihin oli onneksi välimatkaa, ja kaikki osasivat varoa minua. En ensiksi shokkireaktion ansiosta tuntenut lainkaan kipua. Mutta sitten iski musertava, hartioita särkevä kipu, tuskainen puristus, ja silmissä musteni.

Seuraavaksi muistan olleeni jalkakäytävällä valittaen kaameaa särkyä. Carey oli auttanut minut pois tieltä. Alkoi oksettaa, ja silmissä sumeni taas. Huusin valtavaa särkyä hartioissa. Ympärille kerääntyi nopeasti ihmisiä, jotka kysyivät tarvitsemmeko apua (muistini mukaan tuo sama ei Helsingissä tapahdu aina aivan yhtä nopeasti;).

Tilanne vaikutti pahalta. Carey nappasi meille taksin, jolla ajoimme lähimmän sairaalan ensiapuosastolle. Pahin osa kokemuksesta olikin tavallaan vasta edessä.

Sairaalassa ilmeni, ettei minulla ole täyttä varmuutta, millainen sairasvakuutus meillä täällä on, jos on vakuutusta lainkaan. Ontarion provinssin terveydenhuoltovakuutuksessa, OHIPissä, on kaikille Kanadaan saapuville, myös Kanadan kansalaisille kuten Carey, alussa kolmen kuukauden mittainen odotusaika, jolloin vakuutusta ei saa. Veroja pitää kuitenkin maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin heti ensimmäisestä päivästä lähtien...

Koska minulla ei ollut esittää vakuutuskorttia, oli edessä tyly kohtelu: vuosin verta ruhjeistani enkä pystynyt pitämään päätäni ylhäällä, mutta ennen kuin sairaala suostui auttamaan minua mitenkään, jouduin maksamaan luottokortilla himpun vajaa 450 dollaria (n. 320 euroa) ja sitten vielä allekirjoittamaan muutaman sitoumuksen, joissa suostuin luopumaan oikeudestani haastaa sairaala oikeuteen hoitovirhetapauksessa missään toisessa valtiossa tai muussa Kanadan provinssissa kuin Ontariossa. Mieleen tuli kuvia ja kertomuksia Kanadan etelänaapurin "tarunhohtoisesta" terveydenhuollosta tai siis sen puutteesta. Eihän täällä jääkarhumaassa pitänyt näin käydä?

Sitten pääsin sisään, ja muutaman ensimmäisen minuutin ajan asiat näyttivät sujuvan ripeästi. Niin ripeästi, että päästin Careyn lähtemään töihin, koska näytin jo pärjäävän itsekseni. Terveydenhoitaja kutsui minut huoneeseen.

Hoitaja ei tehnyt kuitenkaan mitään muuta kuin mittasi verenpaineeni ja käski sen jälkeen takaisin jonoon tuolille odottamaan lääkäriä, joka sairaalasta kuulemma jostakin löytyisi. Kymmenen minuuttia odoteltuani tajusin, ettei hoitaja ollut edes vaivautunut puhdistamaan haavojani puhumattakaan, että minulle olisi tarjottu särkylääkettä. Ruhjeitani kirveli, ja yritin nyt itse saada jonkun puhdistamaan ne, mutta tuloksetta.

Kaksi tuntia odoteltuani lukuisten muiden ihmisten kanssa paikalle tuli lääketieteen opiskelija, joka paineli hartioitani ja käsivarttani tutkiakseen, oliko minulla luunmurtumia. En arvellut itsekään niitä olevan, ja siksi yritin kieltäytyä röntgenjonosta, sillä röntgen on kallista. En saanut särkylääkettä vieläkään, mutta nyt ruhjeeni sentään puhdistettiin ennen kuin minut määrättiin jälleen penkille odottamaan muiden huolestuneiden kasvojen sekaan. Pari potilasta purskahti jonossa välillä itkuun syystä tai toisesta.

Kolme ja puoli tuntia odotettuani minulla oli nälkä ja jano enkä edelleenkään ollut saanut mitään konkreettista apua, kuten särkylääkettä tai kunnon diagnoosia. Pyysin lupaa saada lähteä. Minulle sanottiin, että voin toki lähteä, mutta minut on kuin onkin laitettu röntgenjonoon. Kysyin kauanko siihen vielä menisi ja vastaus oli "noin neljä tuntia." En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Päätin lähteä.

Kotiin päästyäni sain vihdoin suuhuni itse omaan lääkekaappiimme ostamaamme särkylääkettä ja olo alkoi vähän helpottaa. Vietin loppupäivän siinä uskossa, että paranen iskusta tosi nopeasti, kunnes illalla Carey totesi, että kyynärpäänihän on turvonnut elefantin kokoiseksi.

Lyhennän tarinan loppuosaa vähän, ja totean, että kanadalaisia terveysvakuutuksia tai muita etuja emme todellakaan selvittelyjen jälkeenkään tällä hetkellä saa, mutta näyttää siltä, että saan turhauttavan sairaalareissun hinnan takaisin suomalaisesta matkavakuutuksestamme, joka onneksi, onneksi, onneksi on vielä muutaman viikon voimassa. Ja tästä viisastuttuamme otimme nyt loppuvuodeksi kanadalaisen vakuutusyhtiön matkavakuutuksen, joka maksaa paljon, mutta täyttää tarpeemme. OHIP-terveysvakuutuksen saamme voimaan marraskuussa. Käsi on nyt viikon sisällä parantunut melko hyvin. Se on vielä vähän arka ja ruhjeeseen kasvaa iso rupi, mutta taisin kuitenkin selvitä pahalta näyttäneestä tärskystä miltei pelkällä säikähdyksellä. Töistä en viitsinyt paljoa poissa pysyä, koska ensimmäisen kolmen kuukauden aikana minulla ei ole oikeutta palkalliseen sairaslomaan.

3 comments:

Janne said...

No huhhuh mikä meininki. Onneks oot kunnossa. Pelottava meininki siellä rapakon takana terveydenhuollon suhteen.

m said...

dude. raskas tarina. oletko ok nyt?

Karri said...

Joo, kiitos, kunnossa olen, vaikka nyt, puolitoista viikkoa tapahtuman jälkeen, olkapäähän ilmestyykin vielä sinivihreänkirjavaa mustelmaa. Olen kuitenkin jo taas ajanut fillarilla pari kertaa onnettomuuden jälkeen. Elämä voittaa. :)