Mistä pidän

Mielessäni on pyörinyt viime aikoina lista asioista, joihin olen erityisen tyytyväinen täällä Torontossa asuessani. Olkoonkin, että nämä asiat ovat karkeita yleistyksiä ja omia, subjektiivisia kokemuksiani. Mutta kun olen aiemmin ihan tarpeeksi kritisoinut niitä asioita, joista en erityisemmin pidä kanadalaisessa yhteiskunnassa, niin vaihteeksi on hyvä listata positiivisia puoliakin.

1. Ihmisten yleinen ystävällisyys. Tämä on tällä listalla kenties se kaikkein yleistävin väittämäni. Ei toki ole niin, etteikö Torontosta voi löytää töykeyttä, välinpitämättömyyttä tai muuten vain karkeaa käytöstä siinä missä mistä tahansa muualtakin, mutta väitän, että täällä ihmiset ovat usein myös huomattavan ystävällisiä. Muutama viikko sitten esimerkiksi polkiessani pyörällä töihin huomasin aivan työmatkani loppupäässä, melkeinpä toimistoni edustalla kadulla ajoradan reunalla naisen, joka oli ilmeisesti hetki sitten kämmännyt aamukahvikuppinsa kumoon ja kahvi oli sitten kupista roiskunut pitkin katua sekä naisen paidalle. Nainen päivitteli sotkua itselleen ja koetti ravistella kahvitippoja irti käsistään. Ohi oli ajamassa useita autoja, joista yksi ensimmäisistä hiljensi vauhtia. Kuljettaja avasi ripeästi sivuikkunansa ja ojensi kahvinsotkuiselle naiselle käsipaperia autostaan. Toivotti vielä parempaa päivänjatkoa päälle ja tokaisi, että "onneksi et polttanut itseäsi" ennen kuin jatkoi matkaansa. Nainen ja kuljettaja eivät näyttäneet mitenkään tuntevan toisiaan, vaan kyse todellakin oli vain satunnaisesta ystävällisestä sielusta, joka sattui paikalle.

Tuo on toki vain yksi ainoa tapaus, mutta olen nähnyt paljon muitakin vastaavia tilanteita. Löytyyhän Suomestakin toki ystävällisyyttä, mutta väitän, että että kanadalaiseen käytökseen kuuluu aivan erityistä tahdikkuutta ja yleistä ystävällisyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Se näkyy ja kuuluu niin sanoissa kuin teoissakin.

2. Viina ei hypi silmille. Tästä olen maininnut jo ainakin kerran aikaisemmin blogissani. Kun palaan täällä viikonloppuyönä kotiin, ei kaduilla tungeksi ympäriinsä kusevia, örähteleviä, uhkailevia, oksentelevia tai edes näkyvästi päihtyneitä ihmisjoukkoja. Alkoholia toki kanadalaisetkin kuluttavat ja baareja on, mutta alkoholi ei ole täällä samanlainen, koko kansankulttuuria hallitseva tekijä kuin Suomessa tai laajemmin (Itä-)Euroopassa. Kansallista viinaa ei ole samanlailla kuin suomalaisten Kossu, eivätkä teinit sen paremmin kuin vanhemmatkaan leveile ryyppyjutuilla tai naureskele toistensa ördäyksille. Kaupungin puistot eivät ole ryyppyporukoiden valtaamia. Paikallisilla snagareilla, kadunkulmiin pystytetyillä hodarikojuilla, ei mätetä toista turpaan. Uhoaminen ei kuulu Kanadassa juomatapoihin sillä tavalla kuin Suomessa. Päihteitä, niin alkoholia kuin muutakin täällä kyllä kuluu, mutta sen käyttöön ei kuulu sillä kerskuminen eikä toisille uhkailu. Alkoholin ikävät lieveilmiöt ovat siis tällä poissa, ja vain positiivinen juhlinta tallella.

3. Avoimuus, vastaanottavaisuus ja epäluuloisuuden puute. Maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä olen kirjoittanut jo aiemmin pariinkiin otteeseen, ja yritän nyt tässä postissa jättää ne vähemmälle. Mutta hetkeksi täytyy kuitenkin mennä siihenkin aiheeseen. Se, että nykymaailmassa kansat taas vaeltavat ja vauraisiin länsimaihin riittää tulijoita etenkin köyhemmistä kehitysmaista, ei ole mikään yksinkertainen asia ja siihen sisältyy niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Kanada on "perinteisesti", aina ensimmäisten eurooppalaisten tulosta lähtien, ollut siirtolaisilla väestömääräänsä kasvattava yhteiskunta samalla tavalla kuin USA ja Australia. Nykypäivän maahanmuuttoasiat eivät toki täälläkään ole ongelmattomia asioita. Valtaväestö on kuitenkin täällä ja etenkin Toronton kokoisessa, valtavan monikulttuurisessa suurkaupungissa tajunnut maahanmuutosta jo pari tärkeää tosiasiaa: sen, että maahanmuuttoa joka tapauksessa tapahtuu tavalla tai toisella tässä maailmassa, jossa elämme, ja sen, että yksi suurimmista avaimista uusien maahanmuuttajien menestykselliseen sopeutumiseen Kanadaan on se, että heidät otetaan avoimesti, kunnioittaen ja auttaen vastaan. Sillä sellainen tulokas, joka heti ensimmäiseksi kohtaa ennakkoluuloja, ulkopuolelle sulkemista tai suoranaista vihamielisyyttä, ei taatusti tule sopeutumaan yhtä hyvin kuin sellainen henkilö, joka kokee, että hänellä on oikeus kuulua osaksi tätä maata ja että valtaväestön on hänelle lähtökohtaisesti ystävällistä. Kanadassa innokkaimmat Canada Dayn, paikallisen itsenäisyyspäivän, juhlijat ovat usein uusia, kehitysmaista tulleita maahanmuuttajia. He ovat oikeasti ylpeitä siitä, että ovat päässeet tämän maan asukkaiksi. Suomessa ei valitettavasti vielä moni ymmärrä, että siitä, että vähän auttaa maahanmuuttajia ja suhtautuu heihin muuten kuin toraillen, hyötyy loppupeleissä sitten itsekin.

4. Moniarvoisempi, monikasvoisempi ja ennakkoluulottomampi yhteiskunta. Tämä menee vähän tuon edellisen kohdan toisteluksi, mutta haluan laajentaa tämän pointin maahanmuuttoasioista kaikkien yhteiskunnan jäsenten kohdalle. Suomi oli sotien jälkeen pitkään hyvin homogeeninen maa - yksi kansa, yksi uskonto, yhdet ajatukset, yksi ulkonäkö - ja vaikkei siinä ja kansallisessa yhtenäisyydessä sinänsä mitään pahaa olekaan, niin sen kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei erilaisuutta Suomessa ole hyväksytty kovin pitkään valtaväestön edustajienkaan kohdalla uusista tulokkaista puhumattakaan. Helsingissä muistan saaneeni vuosien varrella osakseni huuteluita sen vuoksi, että jalassa oli vähän kirkkaammat kengät tai päässä erikoisempi lakki. Se on sellaista pikkukaupunkimentaliteettia, jota kyllä Kanadastakin löytyy pienemmiltä paikkakunnilta joskus, mutta Toronton kokoisessa läjässä sitä ei esiinny. Täällä kaduilla tulee vastaan niin monenlaista ilmestystä, että "erilaisuuden" vuoksi heille huutelevalta menisi ääni käheäksi parissa sekunnissa.

5. Vähemmän kansallisia yleistyksiä. "Suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja saksalainen menivät saunaan..." Suomalaisilla on päässä ajatus siitä, että eri kansat todellakin ovat yleistäen kuvailtavissa. Britit ovat sellaisia tai tällaisia, italialaiset ällöttäviä ja venäläiset äänekkäitä. Suomalaiset itse ujoja ja hiljaisia. Puheenaiheetkin ovat Suomessa usein kansallisia: kun on lama, kaikki suomalaiset puhuvat lamasta, kun on puhe Nokiasta, on puhe Nokiasta. Samaan tapaan suomalaiset lukevat mielellään erilaisista tutkimuksista, joita valtakunnan suurin sanomalehtikin julkaisee, joissa kerrotaan amerikkalaisten olevan sitä tai tätä, espanjalaisten puhuvan usein niistä tai näistä tai intialaisten käyttäytyvän sillä tavalla. Ja samaan tapaan minulta kysytään, että ovatko ne kanadalaiset sellaisia, kun olen lukenut niiden olevan, tai eivätkös ne kanadalaiset tykkääkin siitä jääkiekosta ja ole hieman vähemmän tekopyhiä kuin amerikkalaiset? Toki noissa yleistyksissä aina on joku kutinsa; siksi kai niitä syntyykin, mutta 30-miljoonaiseen kansaan (Kanada) mahtuu hyvin paljon kaikenlaista hiipparia ja alueellisia eroja, ja 300-miljoonaiseen (USA) vielä enemmän. Herkullisempaa ja totuudenmukaisempaa on minusta katsoa ihmisiä yksilöinä kuin yrittää aina sovittaa heitä ryhmänä johonkin ennalta valettuun kansalliseen muottiin. Se, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet näennäisen yhtenäistä kansaa, ei välttämättä päde muualla maailmassa lainkaan.

Siinä viisi asiaa. Nyt takaisin töihin.

Käytöksestä, asenteista ja fiiliksistä

Olen pitänyt tämän blogin melko hiljaisena jo pidemmän aikaa ja tyytynyt vain silloin tällöin tapahtuviin pieniin päivityksiin. Aikani ja energiani ovat olleet melko vähissä viimeiset puoli vuotta, ja kun kirjoitan aktiivisesti kahteen työblogiin, niin olen jättänyt tämän Uuden Maailman vähemmälle huomiolle.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö päässä ole pyörinyt paljonkin ajatuksia, joista on tehnyt mieli kirjoittaa tähänkin blogiini. Mieleni on tehnyt kirjoittaa pari pidempää analyysia siitä, miltä nyt Kanadassa olo tuntuu, kun olemme olleet täällä jo pitkälti toista vuotta. Samoin on mieleni tehnyt esitellä uutta, elokuussa vaihtunutta naapurustoamme kuvakavalkaadilla joko täällä tai Flickrissä. Useimmiten ajatukset siitä, mitä haluan blogiini seuraavaksi kirjoittaa, nousevat kuitenkin mieleen pyörä- tai ratikkamatkalla töihin ja töistä kotiin, ja ne painuvat nopeasti taka-alalle, kun pääsen määränpäähäni ja ryhdyn muihin hommiin. Nyt aion kuitenkin ottaa hetken kirjoittaakseni jotain vähän pidempää ja merkityksellisempää.

Minulla on toki edelleen aika paljon valitettavaa mm. jukisen liikenteen ja infrastruktuurin tasosta Kanadassa verrattuna Suomeen. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt enemmän sitä, miten tyytyväinen olen sosiaaliseen kulttuuriin täällä Kanadassa. Toronto ei toki ole ongelmaton eikä lukujen ja uutisten valossakaan turvallisin paikka maailmassa, mutta sellaista alkoholin tai muiden päihteiden ryydittämää yleistä häiriökäyttäymistä, uhkaavia tilanteita, väkivaltaa tai ökyämistä, joka Suomessa on arkipäivää hieman paikasta riippuen liki mihin tahansa kellonaikaan, en täällä näe koskaan. Kun palaan töistä kotiin, ei kukaan sössötä minulle ratikassa. Kun kävelen perjantai- tai lauantaiyönä baarista tai ystävien illanistujaisista kotiin, ei kaduilla kukaan huuda, häiritse, uhittele tai oksentele. Eikä muuten ole kukaan koskaan tullut uhkailemaan, kyselemään tai tuijottamaan minua missään sen vuoksi, että satun puhumaan yleisellä paikalla puhelimeen tai muuten kieltä, joka poikkeaa Kanadan valtakielistä, englannista ja ranskasta. Suomessa sekä vaimoni että minä jouduimme muutamaan otteeseen uhkauksenkin kohteeksi vain sen vuoksi, että satuimme puhumaan kadulla englantia. Se hävettää ja ihmetyttää suunnattomasti edelleen.

Taannoisten kunnallisvaalien tulos näyttää Suomessa nostaneen otsikoihin voimakkaasti maahanmuuttokysymykset. Kunnallisvaaliluvuista sinällään on silmääni pistänyt se, että vaalien voittajaksi yhdessä Kokoomuksen ja Vihreiden kanssa tituleerattua Perussuomalaisia kannatti n. 5% äänestäneistä. Voittaja-titteli tulee toki ansaitusti siitä, että PerSut nostivat kannatustaan edellisistä vaaleista. Mutta minä kun katselen täältä Atlannin toiselta laidalta tuota tulosta, niin mielessä pyörii, kuinka Kanadassa samalla 5 prosentin tuloksella ei olisi päässyt lähelle yhtäkään edustajanpaikkaa. Täällä, aika pitkälti täkäläisestä, Suomen suhteellisesta vaalitavasta poikkeavasta First-past-the-post -järjestelmästä johtuen, ei pienpuolueilla ole mahdollisuuksia juuri minkäänlaiseen todelliseen vallankäyttöön ennen kuin niiden kannatusluku on noussut selvästi yli kymmenen prosentin. Pidän kyllä suomalaista ja muutenkin yleisemmin maailmalla eri versioina käytössä olevaa suhteellista vaalitapaa Kanadan, Ison-Britannian ja USA:n First-past-the-post -malleja demokraattisempana, toimivampana ja yhteiskuntaa aktivoivampana. Mutta mieltäni huvitttaa silti jossain määrin se, miten Suomessa viiden prosentin kannatuksen saaneesta puolueesta tuntuu nousevan valtavan suuri kohu ja miten uhmakkaasti kyseisen puolueen näkyvimmät hahmot suitsuttavat tuota voittoa, vaikka vaaleissa oli muitakin menestyjiä, jotka keräsivät vielä moninkertaisesti suuremmat kannatusprosentit. Ainakin jollain tapaa tuntuu, että kärpäsestä tuli härkänen. Maaimassa kun on monta muutakin asiaa ja kysymystä kuin maahanmuutto Suomeen ja jonkin yksittäisen puolueen kannatusprosentit, ja lukujen valossa PerSut tuntuvat yhä vieläkin marginaali-ilmiöltä.

Mitä sitten tuohon varsinaiseen maahanmuuttokeskusteluun tulee, niin olen itse mieltä, että maahanmuuttokysymykset ovat laaja ja vaikea aihe, johon sisältyy monenlaisia haasteita. On totta kai aivan oikein ja sallittua nostaa keskustelua esim. maahanmuuttajataustaisten tekemistä rikoksista, maahanmuuton kustannuksista ja työllisyysluvuista. Sitä keskustelua uskoisi kaipaavan yhtä lailla niin kantaväestön kuin maahanmuuttajienkin. Kenenkään edun mukaista ei ole, että rikollisuus nousee tai töitä ei ole. Suomessa tuo keskustelu, ainakin netin keskustelupalstoille, blogeihin ja lehtien otsikoihin noustessaan tuntuu olevan usein hyvin naiivilla tasolla puolin ja toisin. Oikeasti asiallista, rakentavaa ja ennakkoluulotonta keskustelua näkyy todella vähän. Ensinnäkin hyvin hullunkurista on se, miten Suomessa kaikki maahanmuuttoasiaan mitenkään liittyvä niputetaan yhteen ja samaan pinoon, ja miten asiassa tehdään jatkuvasti vain kahtiajakoa maahanmuuton puolustajiin ja -vastustajiin. Suomen suurimman sanomalehden "päivän kysymyksenäkin" on ollut yksioikoisia heittoja tyyliin "haluatko Suomeen enemmän maahanmuuttajia? kyllä vai ei" tai "onko sinusta se ja se henkilö oikeassa kritisoidessaan maahanmuuttoa? kyllä vai ei." Tuollaisessa jyrkän ja mielestäni lapsellisen kahtiajaon ilmapiirissä on hyvin vaikea katsella objektiivisesti asian kaikkia eri puolia ja sanoa esimerkiksi, että minusta maassa jo oleville pitää löytää aktiivisemmin töitä ja sopetumismahdollisuuksia ja puuttua valtaväestön tekemiin rasistisiin hyökkäyksiin samaan aikaan, kun uusien maahanmuuttajien määrää tulee karsia ja puuttua maahanmuuttajien omaan ongelmakäyttäytymiseen tiukemmin. Jos tuollaista lausetta katsoo Suomessa vallalla olevan jyrkän kahtiajaon linssien läpi, niin sehän näyttää sisältävän sekä maahanmuuttoa vastustavaa että sitä puoltavaa kannanottoa, ja siksi sitä ei voi laittaa kumpaankaan karsinaan.

Tuosta kahtiajaosta ei tunnuta nyt Suomessa edelleenkään pääsevän eroon, ja se hidastaa merkittävästi suomalaisten aikuistumista maahanmuuttokysymyksissä. Näyttää siltä, että tässä kahtiajaon ilmapiirissä Suomessa ollaan vain vedetty omat, inttämiseen asti menevät, mielipiteen kärkeä edustavat kommentit äärimmäisyyksiin asti ja linnoittaudutaan niiden taakse omiin lokeroihin. Monet järkevätkin ns. "maahanmuuton puolustajat" ovat ääriainesten ja rasismin nousun pelossa jääneet julkisuudessa joko vain hyssyttelemään keskustelua tai jatkuvasti torjumaan toisten mielipiteitä omilla kommenteillaan. Vastaavasti "maahanmuuton vastustajien" piirissä ei ymmärretä sitä, että maahanmutosta on kyllä tervetullutta tulla keskustelemaan ja arvostelemaan nykyistä käytäntöä ihan niin voimakkaasti kuin mihin tarvetta tuntuu olevan, kunhan se tapahtuu suomalaisen ja yhdessä sovitun oikeuskäytännön sekä hyvän ja rakentavan käytöksen puitteissa. Asialliseen, rakentavaan ja oikeasti tuloksiin pyrkivään keskusteluun ei kuulu loanheitto, vastapuolen nimittely, raiskaustoiveiden esittäminen, aseella uhkaamisen pohdiskelu, toisten solvailu tai jatkuva provosointi. Tapa, jossa ensin provosoi, kärjistää äärimmilleen tai heittää jopa perättömiä väitteitä, ja sitten puolustautuu väittämällä kaikkia heittojaan vain vitseiksi tai ääriesimerkeiksi, jotka tavoittelevat vain "korkeampaa hyvää - osoittavat oikean pointin selvemmin," on ymmärrettävää lasten ja varhaisteini-ikää elävien keskuudessa, mutta ei enää aikuisiksi kasvaneiden kohdalla. Ei varsinkaan silloin, kun heille on luotettu yhteiskunnallista päätäntävaltaakin.

Olisi aivan erinomaisen hienoa, jos Suomessa päästäisiin oikeasti tasapuoliseen ja tehokkaaseen keskusteluun maahanmuuttokysymyksistä joka puolelta katsottuna. Sitä voisi odottaa ja toivoa maalta, joka muuten tuntuu rakentaneensa yhteiskuntaansa melko älykkäältä ja hyvin hallitulta pohjalta läpi vuosikymmenien. Mutta niin kauan, kun keskustelu on yleisön törkynheiton tasolla, Suomen touhu kauhistuttaa itseänikin. Niin kauan, kun Suomen "maahanmuuttokriitikoiden" näkyvimmät järjestöt vilauttelevat niin tunnuksissaan kuin puheissaan välillä natsiviittauksia, ei voi sanoa, että heidän kantansa olisivat vilpittömät ja aikuismaisen keskustelun tasolla. Järjestäytyneessä, oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ei vaikuteta asioihin tai osoiteta mieltä solvaamalla ja hyökkäämällä väkivaltaisesti toista kohtaan. Niin kauan kuin Suomessa tapahtuu väkivaltaisia hyökkäyksiä tai solvaamista yhtäkään ihmistä kohtaan pelkän ihonvärin, aksentin tai pukeutumisen perusteella, ei suomalaisten väite, että heillä on "tasa-arvoinen, oikeudenmukainen, lakia kunnioittava ja järkevä yhteiskunta," jota nyt muualta tulevat tulokkaat ovat tuhoamassa, ole täysin vedenpitävä. Mutta myös niin kauan, kun ääriryhmiä pelkäävällä tai muuten torjuvalla keskustelun osapuolella ei ole rohkeutta kuunnella "maahanmuuton vastustajan" kaikkia kannanottoja loppuun asti tuomitsematta niitä saman tien, ei yhteiskunnallinen keskustelu Suomessa maahanmuuttoasioissa tietenkään etene yhtään mihinkään. Miksi suomalaisista edes suurin osa ei tunnu osaavan käyttäytyä kuin aikuiset tämän asian kohdalla?

Minusta huvittavaa on ollut myös se, miten olen useampaan otteeseen nähnyt jonkun "maahanmuuton vastustajan" Suomessa vetävän keskusteluun Kanadan esittääkseen, että hän ei ole mikään rasisti eikä vastusta kaikkea maahanmuuttoa, mutta haluaa Suomeen samanlaisen maahanmuuttojärjestelmän kuin Kanadassa. En voi olla miettimättä, miten hyvin tuon kommentin esittäjä todella tuntee Kanadan maahanmuuttojärjestelmää ja yhteiskunnan rakennetta, vai tunteeko sitä lainkaan. Kanada hyväksyy maahan vuosittain n. 230 000 - 280 000 uutta, muualta tulevaa ihmistä, joiden joukossa on mm. 20 000 - 30 000 pakolaista. Kanadan korkeimmassa valtiollisessa virassa, kenraalikuvernöörinä, on Haitilla syntynyt musta maahanmuuttajanainen. Toronto on yksi maailman monikulttuurisimmista kaupungeista, jonka katukuvaa hallitsevat alueesta riippuen niin Chinatownit, moskeijat, kirkot, synagogat kuin temppelitkin. Täällä jonkun tietyn kulttuuriperimän, uskonnon tai kielen perineet ihmiset eivät tunnu tuntevan oman elämäntapansa tai kulttuurinsa tuhoutuvan sen vuoksi, että naapurissa asuu jonkin muun taustan tai taustojen omaavia ihmisiä. On merkillistä, jos eurooppalaisille, joiden kulttuurit ovat kuitenkin selvinneet jo läpi tuhansien vuosien, uusien vaikutteiden tulo on nyt nykypäivän maailmassa kauhea uhkakuva, joka uhkaa romuttaa eurooppalaisen kulttuurin, kun taas kanadalaiset, joiden maa on paljon nuorempi, eivät ilmaise tuollaista pelkoa, ja onnistuvat rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa niin afrikkalaisista, eurooppalaisista, aasialaisista kuin australialaisistakin.

Toki Euroopan valtioiden ja Pohjois-Amerikan maiden välillä on historiassa suuria eroja, Kanadan menneisyydessä ja nykypäivässäkin on paljon synkkiä hetkiä ja rasismia, ja maahanmuuttoon sisältyy täälläkin niin uhkia kuin toiveita. Mutta täällä ihmiset tajuavat Suomea paremmin juuri tuon: maahanmuutto on hyvin monisäikeinen asia, jossa mustavalkoiset heitot ja yleistykset puolelta tai toiselta eivät kovin pitkälle yhtään ketään vie. Joten ennen kuin Suomessa tehdyn rintamalinjajaon kummaltakaan puolelta alkaa kukaan heitellä, että katsotaanpa Kanadasta mallia, niin tulkaapa tänne ensin itse kunnolla tutustumaan menoon niin kadulla kuin virastojen tasolla. En lähde blogissani selittämään kaikkea Kanadan maahanmuuttopolitiikasta, koska jokainen oikeasti asiasta kiinnostunut voi siihen tutustua esim. maahanmuuttovirasto CIC:n sivuilla, mutta sen totean, että ottakaa vain Suomessa Kanadan malli maahanmuuttojärjestelmäksi, jos se siellä hyväksi todetaan, mutta katsokaapa ensin, millainen Kanadan malli ja yhteiskunta oikein on. Saatatte samalla muuten myös havaita, että Kanadan virallinen maahanmuuttajien käsittelymalli ei olekaan kovin erilainen kuin mitä Suomessa jo on käytössä.

Kiitos, jos olet jaksanut lukea tähän asti. Asiaan liittyy vielä paljon muutakin, mutta koska en aio tehdä tästä blogipostista kirjan mittaista enkä varsinkaan muuttaa tätä blogiani mitenkään juuri maahanmuuttoasiaan fokusoivaksi, niin lopettelen kirjoituksen tähän. Palatakseni alussa listaamiini omiin tuntemuksiini sanon, että vaikka joidenkin palvelujen taso täällä Kanadassa edelleen harmittaakin, ystäviä ja perhettä kaipaankin enkä tiedä, mitä pitkässä tulevaisuudessa teen, niin juuri tällä hetkellä Suomen asenneilmasto ja keskustelun taso ei minua sinne sanottavasti houkuttele palaamaan.