Mistä pidän

Mielessäni on pyörinyt viime aikoina lista asioista, joihin olen erityisen tyytyväinen täällä Torontossa asuessani. Olkoonkin, että nämä asiat ovat karkeita yleistyksiä ja omia, subjektiivisia kokemuksiani. Mutta kun olen aiemmin ihan tarpeeksi kritisoinut niitä asioita, joista en erityisemmin pidä kanadalaisessa yhteiskunnassa, niin vaihteeksi on hyvä listata positiivisia puoliakin.

1. Ihmisten yleinen ystävällisyys. Tämä on tällä listalla kenties se kaikkein yleistävin väittämäni. Ei toki ole niin, etteikö Torontosta voi löytää töykeyttä, välinpitämättömyyttä tai muuten vain karkeaa käytöstä siinä missä mistä tahansa muualtakin, mutta väitän, että täällä ihmiset ovat usein myös huomattavan ystävällisiä. Muutama viikko sitten esimerkiksi polkiessani pyörällä töihin huomasin aivan työmatkani loppupäässä, melkeinpä toimistoni edustalla kadulla ajoradan reunalla naisen, joka oli ilmeisesti hetki sitten kämmännyt aamukahvikuppinsa kumoon ja kahvi oli sitten kupista roiskunut pitkin katua sekä naisen paidalle. Nainen päivitteli sotkua itselleen ja koetti ravistella kahvitippoja irti käsistään. Ohi oli ajamassa useita autoja, joista yksi ensimmäisistä hiljensi vauhtia. Kuljettaja avasi ripeästi sivuikkunansa ja ojensi kahvinsotkuiselle naiselle käsipaperia autostaan. Toivotti vielä parempaa päivänjatkoa päälle ja tokaisi, että "onneksi et polttanut itseäsi" ennen kuin jatkoi matkaansa. Nainen ja kuljettaja eivät näyttäneet mitenkään tuntevan toisiaan, vaan kyse todellakin oli vain satunnaisesta ystävällisestä sielusta, joka sattui paikalle.

Tuo on toki vain yksi ainoa tapaus, mutta olen nähnyt paljon muitakin vastaavia tilanteita. Löytyyhän Suomestakin toki ystävällisyyttä, mutta väitän, että että kanadalaiseen käytökseen kuuluu aivan erityistä tahdikkuutta ja yleistä ystävällisyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Se näkyy ja kuuluu niin sanoissa kuin teoissakin.

2. Viina ei hypi silmille. Tästä olen maininnut jo ainakin kerran aikaisemmin blogissani. Kun palaan täällä viikonloppuyönä kotiin, ei kaduilla tungeksi ympäriinsä kusevia, örähteleviä, uhkailevia, oksentelevia tai edes näkyvästi päihtyneitä ihmisjoukkoja. Alkoholia toki kanadalaisetkin kuluttavat ja baareja on, mutta alkoholi ei ole täällä samanlainen, koko kansankulttuuria hallitseva tekijä kuin Suomessa tai laajemmin (Itä-)Euroopassa. Kansallista viinaa ei ole samanlailla kuin suomalaisten Kossu, eivätkä teinit sen paremmin kuin vanhemmatkaan leveile ryyppyjutuilla tai naureskele toistensa ördäyksille. Kaupungin puistot eivät ole ryyppyporukoiden valtaamia. Paikallisilla snagareilla, kadunkulmiin pystytetyillä hodarikojuilla, ei mätetä toista turpaan. Uhoaminen ei kuulu Kanadassa juomatapoihin sillä tavalla kuin Suomessa. Päihteitä, niin alkoholia kuin muutakin täällä kyllä kuluu, mutta sen käyttöön ei kuulu sillä kerskuminen eikä toisille uhkailu. Alkoholin ikävät lieveilmiöt ovat siis tällä poissa, ja vain positiivinen juhlinta tallella.

3. Avoimuus, vastaanottavaisuus ja epäluuloisuuden puute. Maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä olen kirjoittanut jo aiemmin pariinkiin otteeseen, ja yritän nyt tässä postissa jättää ne vähemmälle. Mutta hetkeksi täytyy kuitenkin mennä siihenkin aiheeseen. Se, että nykymaailmassa kansat taas vaeltavat ja vauraisiin länsimaihin riittää tulijoita etenkin köyhemmistä kehitysmaista, ei ole mikään yksinkertainen asia ja siihen sisältyy niin mahdollisuuksia kuin uhkiakin. Kanada on "perinteisesti", aina ensimmäisten eurooppalaisten tulosta lähtien, ollut siirtolaisilla väestömääräänsä kasvattava yhteiskunta samalla tavalla kuin USA ja Australia. Nykypäivän maahanmuuttoasiat eivät toki täälläkään ole ongelmattomia asioita. Valtaväestö on kuitenkin täällä ja etenkin Toronton kokoisessa, valtavan monikulttuurisessa suurkaupungissa tajunnut maahanmuutosta jo pari tärkeää tosiasiaa: sen, että maahanmuuttoa joka tapauksessa tapahtuu tavalla tai toisella tässä maailmassa, jossa elämme, ja sen, että yksi suurimmista avaimista uusien maahanmuuttajien menestykselliseen sopeutumiseen Kanadaan on se, että heidät otetaan avoimesti, kunnioittaen ja auttaen vastaan. Sillä sellainen tulokas, joka heti ensimmäiseksi kohtaa ennakkoluuloja, ulkopuolelle sulkemista tai suoranaista vihamielisyyttä, ei taatusti tule sopeutumaan yhtä hyvin kuin sellainen henkilö, joka kokee, että hänellä on oikeus kuulua osaksi tätä maata ja että valtaväestön on hänelle lähtökohtaisesti ystävällistä. Kanadassa innokkaimmat Canada Dayn, paikallisen itsenäisyyspäivän, juhlijat ovat usein uusia, kehitysmaista tulleita maahanmuuttajia. He ovat oikeasti ylpeitä siitä, että ovat päässeet tämän maan asukkaiksi. Suomessa ei valitettavasti vielä moni ymmärrä, että siitä, että vähän auttaa maahanmuuttajia ja suhtautuu heihin muuten kuin toraillen, hyötyy loppupeleissä sitten itsekin.

4. Moniarvoisempi, monikasvoisempi ja ennakkoluulottomampi yhteiskunta. Tämä menee vähän tuon edellisen kohdan toisteluksi, mutta haluan laajentaa tämän pointin maahanmuuttoasioista kaikkien yhteiskunnan jäsenten kohdalle. Suomi oli sotien jälkeen pitkään hyvin homogeeninen maa - yksi kansa, yksi uskonto, yhdet ajatukset, yksi ulkonäkö - ja vaikkei siinä ja kansallisessa yhtenäisyydessä sinänsä mitään pahaa olekaan, niin sen kääntöpuoli on kuitenkin se, ettei erilaisuutta Suomessa ole hyväksytty kovin pitkään valtaväestön edustajienkaan kohdalla uusista tulokkaista puhumattakaan. Helsingissä muistan saaneeni vuosien varrella osakseni huuteluita sen vuoksi, että jalassa oli vähän kirkkaammat kengät tai päässä erikoisempi lakki. Se on sellaista pikkukaupunkimentaliteettia, jota kyllä Kanadastakin löytyy pienemmiltä paikkakunnilta joskus, mutta Toronton kokoisessa läjässä sitä ei esiinny. Täällä kaduilla tulee vastaan niin monenlaista ilmestystä, että "erilaisuuden" vuoksi heille huutelevalta menisi ääni käheäksi parissa sekunnissa.

5. Vähemmän kansallisia yleistyksiä. "Suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja saksalainen menivät saunaan..." Suomalaisilla on päässä ajatus siitä, että eri kansat todellakin ovat yleistäen kuvailtavissa. Britit ovat sellaisia tai tällaisia, italialaiset ällöttäviä ja venäläiset äänekkäitä. Suomalaiset itse ujoja ja hiljaisia. Puheenaiheetkin ovat Suomessa usein kansallisia: kun on lama, kaikki suomalaiset puhuvat lamasta, kun on puhe Nokiasta, on puhe Nokiasta. Samaan tapaan suomalaiset lukevat mielellään erilaisista tutkimuksista, joita valtakunnan suurin sanomalehtikin julkaisee, joissa kerrotaan amerikkalaisten olevan sitä tai tätä, espanjalaisten puhuvan usein niistä tai näistä tai intialaisten käyttäytyvän sillä tavalla. Ja samaan tapaan minulta kysytään, että ovatko ne kanadalaiset sellaisia, kun olen lukenut niiden olevan, tai eivätkös ne kanadalaiset tykkääkin siitä jääkiekosta ja ole hieman vähemmän tekopyhiä kuin amerikkalaiset? Toki noissa yleistyksissä aina on joku kutinsa; siksi kai niitä syntyykin, mutta 30-miljoonaiseen kansaan (Kanada) mahtuu hyvin paljon kaikenlaista hiipparia ja alueellisia eroja, ja 300-miljoonaiseen (USA) vielä enemmän. Herkullisempaa ja totuudenmukaisempaa on minusta katsoa ihmisiä yksilöinä kuin yrittää aina sovittaa heitä ryhmänä johonkin ennalta valettuun kansalliseen muottiin. Se, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet näennäisen yhtenäistä kansaa, ei välttämättä päde muualla maailmassa lainkaan.

Siinä viisi asiaa. Nyt takaisin töihin.