Ensimmäinen vuosi

Eilen tiistaina, 12.8. tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muutimme Kanadaan. Kun ajattelen, miten tuoreilta kaikki muistot tältä vuoden ajalta ja myös ajalta ennen Kanadaan tuloa vielä tuntuvat, vaikuttaa vuosi lyhyeltä ajalta. Se on mennyt nopeasti. Mutta toisaalta tähän vuoteen Torontossa on ehtinyt mahtua monenlaista: kaksi eri työpaikkaa ja kaksi eri asuntoa, joista toiseen muutimme vasta pari viikkoa sitten. Niin ajatellen vuosi tuntuu pitkältä ajalta.

Osa asioista turhauttaa täällä vieläkin, osaan on nyt jo tottunut, ja osasta asioista olen täällä aina pitänyt. Ystäviä, vanhempia, turvallisia pyöräteitä, rauhallisia katuja ja tehokasta joukkoliikennettä on Suomesta tietysti edelleen ikävä. Mutta Toronton värikkyydestä ja siitä, miten ihmiset sitä arvostavat, pidän edelleen vähintään yhtä paljon kuin olen aina siitä pitänyt.

Kenties muutaman vuoden päästä asumme jälleen Suomessa. Silloin, kun asuin vielä Helsingissä ja mietin tänne muuttoa, pyrin päättämään itselleni - tietäen, että kotimaan vaihtaminen on kova haaste kenelle tahansa - että hammasta purren jätän tyypilliset maahanmuuttajan purnaukset sivuun heti alusta alkaen ja pyrin keskittymään siihen, mitä täällä voin arvostaa ja mistä voin nauttia. Se päätös ei ole ensimmäisen vuoden aikana kuitenkaan pitänyt. Nyt, kun oloni on ajan kuluessa täällä hieman tasaantunut, pyrin taas pitämään paremmin kiinni tuosta ajatuksesta. Keskityn nauttimaan tästä kokemuksesta niin kauan kuin tätä kestää. Niin ainakin suunnittelen nyt taas.

Ja toisaalta, ensi jouluksi ja uudeksi vuodeksi tulemme käymään Suomessa. Silloin voin taas hetken aikaa ajella nopeilla ja tehokkailla ratikoilla (Torontoon verrattuna), tavata kaikki kaverit ja perheen ja nauttia yleisesti ottaen tehokkaammasta, siistimmästä ja paremmasta infrastruktuurista. ;) Ja sitten palata taas Torontoon, jossa osaan kenties taas arvostaa täältä löytyviä asioita uudella tavalla sen jälkeen, kun olemme käväisseet Suomessa muistelemassa.

Harbourfront last night

Mulatu Astatke at Harbourfront

Paljasjalkajuoksua ja peräkärrypyöräilyä

Viimeiset kolme viikkoa Torontossa on riittänyt normaalia kesäkuumaa, 25 - 35 astetta, ja meillä on riittänyt vierailijoita. Ensin vanhempani olivat luonamme pari viikkoa ja sitten Careyn veli. Eilen illalla pidimme ystävien kanssa grillijuhlat ja nyt vierailijat ovat menneet, mutta nyt pitää aloittaa tavaroiden pakkaaminen muuttoa varten. Vaihdamme asuntoa kuun vaihteessa.

Hankin pari viikkoa sitten vihdoin polkupyörän peräkärryn, jota oli metsästänyt jo pitkään. Nyt menee ruoka- ja viinakauppareissu samalla käynnillä nopeasti pyörällä polkien, ja kuskaan peräkärrillä paljon muutakin, mm. kaasutankin grillausta varten viime lauantaina. Ja nyt kun grillaamisella on hankkinut energiaa kehoonsa, niin olen taas palaamassa normaaliin treeniaikatauluun juoksemisessa. Tänään kiskaisin kevyen kymmenen kilometriä aamutuimaan heikossa vesisateessa.

Open up for competition

Finally! A federally commissioned report urges Canada to open more of its economy for (foreign) competition.

"The bank-merger ban should be dropped and foreign companies should be able to buy bigger stakes in airlines and telecommunications companies, according to a sweeping report that is expected to form a key part of the government's agenda in the fall."

"The federally commissioned report, titled Compete To Win, is one of the most sweeping reviews of Canada's competition and foreign investment laws and has broad implications for almost every sector of the economy."

"Canada “as a nation just doesn't work well enough – we seem to be increasingly dysfunctional,” chairman Lynton (Red) Wilson told a business group Thursday in Toronto after releasing the report. “Do we have what it takes to be the best, or are we content with endlessly bickering over who gets what?”"

Read the whole article here.

Uusi koti

Päätimme vaihtaa asuntoa ja irtisanoimme pari viikkoa sitten nykyisen kämppämme vuokrasopimuksen. Sitä seurasi tietenkin sitten kuumeinen uuden asunnon metsästys, joka päättyi perjantaina, kun maksoimme takuuvuokran uudesta kodista.

Asunnonhaku muistutti heti ikävästi siitä, mitä vuokra-asunnon haku yleensä on: hätäistä etsiskelyä, seisomista jonossa kahdenkymmenen muun asunnonhakijan kanssa ja useiden kummallisten asuntoratkaisujen näkemistä, muutaman kivan asunnon menettämistä ja sitten tyytymistä siihen, mitä saa. Jos alussa on sortunut haaveilemaan löytävänsä unelma-asunnon vuokralle, niin se uni katoaa mielestä parin ensimmäisen nähdyn asunnon jälkeen. Toisaalta muistan kyllä, että fiilikset olivat melko samat myös silloin, kun haimme ostettavaa asuntoa. "Täydellisen" asunnon saanee itselleen vain remontoituaan ostamansa vanhan asunnon vuosien saatossa mieleisekseen tai rakentamalla alusta asti haluamansa kodin. Ja ehkä joskus vuokra-asunnon hakijaakin voi onnistaa ja jostain löytyy mielettömän hieno diili. Mietimme asunnon ostamistakin täältä, mutta monesta eri syystä päädyimme jatkamaan vuokralla asumista.

Nykyisellä asunnollamme oli hyvät ja huonot puolensa. Hyvänä puolena tilan määrä, mukava ja kohtuullisen siisti yläkerta (katutaso) sekä pyykinpesukone ja kohtuullisen hyvä yksityisyys. Huonoina puolina taas olivat sijainti melko kaukana keskustasta ja metrolinjalta sekä se, että vaikka tilaa teorissa onkin paljon, niin siitä melko iso osa oli kellarissa, joka on täysin viimeistelemätön, talvella kylmä ja kesällä kostea tila. Ei hyvä.

Uuden paikan löysimme College- ja Ossington-katujen kulmilta, siis selkeästi lähempää keskustaa. Uudessa asunnossa on ehkä hieman vähemmän neliöitä, mutta huoneluku säilyy samana ja tilat ovat kaikki siistejä ja käyttökelpoisia. Bonuksena tulee iso takapiha, jonne laitan pystyyn yrtin jos toisenkin. Muutamme sinne elokuun alussa, eli nyt vielä seuraavat viisi viikkoa kuluu tässä nykyisessä kodissa.

Rock me mama like a southbound train

Palasimme viime sunnuntaina reilun viikon lomamatkalta Yhdysvaltain eteläosista. Matka päätti lähes tasan seitsemän vuotta kestäneen taukoni USA:n matkoissani ja oli ensimmäinen vierailuni George W. Bushin hallitsemaan Amerikkaan.

Ensisijainen syy matkallemme oli Careyn serkun häät San Antoniossa, Teksasissa. Pitkän espanjalais-/meksikolaisaikojen historian omaava San Antonio on kulttuuriltaan aika erilaista Teksasia kuin Dallas tai Houston - onneksi. Kaupungin vanha keskusta on kaunis, hyvin hoidettu ja mielenkiintoinen, vaikkakin kumman hiljainen ja pieni liki 2 miljoonan asukkaan kaupungin keskipisteeksi. Keskustan pienuus viittaa siihen, että San Antonio, kuten muutkin yksityisauton varaan rakennetut pohjois-amerikkalaiset kaupungit, on levittäytynyt laajalle alueelle ja kasvaa entisestään. Joukkoliikenne on muutamia harvakseltaan ajettavia bussilinjoja lukuun ottamatta olematonta.

San Antoniossa perheen kanssa kului rutkalti olutta, margaritoja ja raskasta ruokaa. Hyvän mutta rasvaisen ruoan määrä vain kasvoi, kun suuntasimme kohti New Orleansia viiden Teksasissa viettämämme päivän jälkeen.

Ajomatka San Antoniosta New Orleansiin Louisianaan kesti yhdeksän tuntia. Kuten San Antonio, ei ranskalaisten perustama ja sitten espanjalaisten hallitsema New Orleanskaan ole todellakaan tavallisinta USA:ta. Katrina- ja Rita-hirmumyrskyjen tuhojen jälkiä löytyy yhä kaupungista, eikä myrskyjä edeltäneestä väestöstä ole kaupunkiin palannut vieläkään kuin arviolta 65 prosenttia, mutta päällisin puolin kaupunki on jo korjattu ja bourboninlemuinen French Quarter keskittyy taas olennaisimpaan eli turistilaumojen huvittamiseen. New Orleans on kaikin mahdollisin tavoin osa mielenkiintoisinta Amerikanmaata - ranskalaisaikojen vanhoilta hautausmailta ghettoihin, tulvavesijäämiin, Euroopasta muistuttavaan rakennusarkkitehtuuriinsa, voodoohon ja alligaattorisoihin. Köyhyys ja yhä edelleen jatkuva väestön kahtiajako mustiin ja valkoisiin, köyhiin ja rikkaisiin, pitää New Orleansin yhtenä väkivaltaisen Amerikan väkivaltaisimmista kaupungeista, mutta arkipäivän todellisuus ei onneksi silti yllä aivan rikoslegendojen tasolle. Kaupungilla voi liikkua ihan turvallisesti.

Niin paljon kuin näistä epätyypillisistä Amerikan osista ja kuumasta säästä nautinkin, ei sen paremmin Teksasin puolella kuin Louisianassakaan voinut tietenkään välttyä Yhdysvaltain stereotyyppisemmiltä puoliltakaan. Menomatkalla Atlantan lentokentällä hätkähdytti ensimmäisenä se, miten käsittämättömän militaristinen yhteiskunta USA on. Atlantan lentokentän kaikilla terminaaleilla on armeijateema, Vietnamin sodan veteraanien kuvat koristavat terminaalihallien käytäviä ja "Army Strong, Go Army"-reppuja kantavat sotilaat parveilevat KFC:n tiskillä. Buffalosta Louisianaan parkkihallin kokoisia USA:n lippuja näkyy kaikkialla tienposkessa, useimmiten valtavien autoliikkeiden pihoilla, ja osa lipuista on likaantunut ja rispaantunut tuulessa vuosien varrella. Se ei tunnu amerikkalaista patrioottia haittaavan. Teksasia koristavat ristit ja raamatunlainaukset ja Louisianaan johtavan valtatien varrella on toinen toistaan kummallisempia, hartaiden seurakuntalaisten lahjoitusvaroilla paisuneita kirkkoja ja uskonlahkoja.

Kuvia ja muutama videoklippi matkalta nyt Flickrissä.