Our House

Täytyy tunnustaa, että ennen kuin tänään kirjauduin sisään blogiini, en edes muistanut, miten kauan siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Pelkäsin, että aikaa oli kulunut paljon enemmänkin kuin vajaa vuosi. Ehkä taas jatkossa muistan päivittää kuulumisiani tänne vähän useamminkin.

Aika paljon on tapahtunut sitten viime vuoden. Ostimme hiljattain Torontosta talon, jota emme ihan vielä virallisesti omista, mutta kesä-heinäkuussa remontoimme ja muutamme. Kun lainakorko on sidottu viideksi vuodeksi eteenpäin ja talo on toki merkittävä investointi, niin tämä päätös tarkoittaa käytännössä sitä, että asetumme nyt aloillemme Torontoon useammaksi vuodeksi. Se tuntui aluksi todella hyvältä ajatukselta, sillä viihdyn täällä tällä hetkellä oikein hyvin.

Mutta eilen minut valtasi pieni epäusko. Jos pysymme täällä vielä viisi vuotta, niin olemme asuneet Kanadassa yhteensä yksitoista vuotta. Se on pitkä pätkä omaa elämääni, ja perheeni ja ystävieni elämää Suomessa. Joka vuosi en varmasti pääse vierailulle Suomeen kolmea kertaa kuten viime vuonna, saati yhtäkään kertaa, joten yhteydenpito on sähköisten viestimien ja sen toivon, että saamme tänne vieraita Suomesta, varassa.

Mutta takaisin taloon. Innolla odotan. Siis odotamme. Niin remonttia, muuttoa, omaa takapihaa, ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka oma talo tuo verrattuna vuokra-asuntoon. Kesä alkaa taas, ja siitä tulee varmasti vähintään yhtä lämmin (kuuma) ja tekemisen täyteinen kuin kesät täällä aina ovat. Ja Suomesta vielä se, että niin paljon kuin sitä omaa, minulle rakasta ja mielessä elävää Suomeani sekä kaikkia läheisiä kaipaankin, niin siihen arkipäivän Suomeen, mikä se on, ei ole vielä kauhea kiire. Nautimme ensin elosta täällä hieman pidempään. Nostan tänään simalasin korkealle talon kunniaksi.

Syksy

Paluu Suomen matkalta kotiin Torontoon vajaa kuukausi sitten tuntui taas vaikealta. Suomi tuntuu liki yhtä aikaa etäiseltä ja sitten taas niin läheiseltä, kun olen siellä. Niin läheiseltä, että matkan lopulla täytyy varta vasten toistaa omalle mielelleen, että en asu Suomessa. Suomeen jääminen tuntuisi paljon luonnollisemmalta kuin sieltä pois lähteminen.

Nyt olen kuitenkin taas Pohjois-Amerikassa, jonne on vihdoin saapumassa syksy pitkän ja poikkeuksellisen hikisen kesän jälkeen. En muista, koska olisin odottanut viileneviä ilmoja yhtä innokkaasti kuin tänä vuonna. Kenties en koskaan ennen.

Thanksgiving ja Halloween lähestyvät. Töissä tahti on aika leppoisa ja muutenkaan mielessä ei ole suuria suunnitelmia. Muutaman viikon päästä käymme viikonloppuvierailulla Chicagossa. Kotona Suomen matkasta muistuttaa vielä muutama Stockmannin kassi, tuliaisista ne, jotka eivät ole syötäviä, ja mitali sekä numerolappu Helsingin maratonilta.

Visiting Finland Twice in the Same Year

On the 5th anniversary of our move from Finland to Canada, August 12th, this year we'll find ourselves in Finland again. We'll leave Toronto for Iceland on the 10th, go for a dip in the Blue Lagoon and check out the sites in Reykjavik before continuing on to Helsinki.

Besides visiting and relaxing, some conference going for Carey and eating well, I'll run the Helsinki City Marathon on August 18th. I can't even tell you how excited I am!

Five Years

At the entrance there's a shiny turnstile that opens when I bring my smart card close to it. The tiled walls glisten as people, young and old, slowly walk around the dressing room. Everyone seems chatty and in a happy mood, and the men's room is full of young fathers with their kids. It's spring break and that means almost everyone has some time off.

The blizzard outside looks like nothing but a beautiful postcard when seen through the window in the big sauna. My father breaks up a conversation with a jolly looking older guy across the hot, steamy room. It's 11am on a Tuesday yet no one seems to be in a hurry to be anywhere else.

The pool area is filled with light from large floor-to-ceiling windows. Signs on the walls remind people to disinfect their feet, to save one end of the pool for fast swimmers and the other for those like me. "Water jogging" with a brightly colored float fastened to one's back seems to be all the craze here. I give it a try and after a little while it doesn't seem nearly as silly as I had thought. It's a way to work a sweat as much as regular running is.

At Stockmann in Tampere a day later, the tables in the cafeteria remind me of Danish design furniture and as the smell of schnitzel fills my nose, memories of coming shopping in the city with my mom when I was a kid fill my head (and my heart). The Iittala section in the glassware department seems bigger than the entire glassware department at Sears. Again, no one seems to be in a hurry and the friendly lady at the register spends a good while chatting about New York with me when I go pay for the pile of Iittala goodies I pick up.

In Helsinki, a lot looks familiar yet plenty has changed. There are streetcar lines I don't recognize, no cars on streets that used to be covered with gridlock, and of course new stores and restaurants. Lots of them. The use of high technology, the cleanliness and the quality of design here reminds me of Japan.

This summer it's been five years since I moved away from Finland. Last time we visited here a bit over a year ago I felt a little alienated and strange for the first time. This time the feeling of home is much stronger. Much stronger.

Lunta odottaessa

Muutamaa valkoista aamua lukuun ottamatta lumi ei ole laskeutunut vielä Londoniin. Ehkä parempi niin. Viime vuonna tähän aikaan täällä satoi kolmessa päivässä niin paljon lunta, että bussiliikenne keskeytettiin, koulut ja yritykset suljettiin, ja koko kaupunki pysähtyi. Yli kahden metrin lumikuorma peitti maata myräkän päättyessä.

Huomaan silti kaipaavani lunta. Se kuuluisi nyt kuvaan tähän vuodenaikaan ja näillä leveyksillä. Huomaan kaipaavani muutakin. Tuttuja ihmisiä, omaa perhettä, tähän vuodenaikaan kuuluvia tuoksuja ja tuntemuksia. Ehkä se johtuu vain siitä, että joulu lähestyy, ja siitä, että viime vuonna tähän aikaan pakkasimme Suomen matkaa varten. Tai sitten se on sellaista ikävää, jolla ei ole oikeasti kohdetta. Se on vain määrittelemätöntä kaipuuta; ikävää johonkin jota ei ehkä olekaan?

Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kohti lumisempia tai ainakin kylmempiä maisemia, kun lennämme Albertaan joululomien viettoon. Palaan tämän blogin ääreen ensi vuoden puolella ja kuka ties innostun kirjoittamaankin vähän useammin kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

New Yorkille

Ulkona ilma väreili kuumana kun seisoin kerrostaloni tuulikaapissa Brooklynissa aamukolmelta toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Mukanani oli kaksi matkalaukkua ja olin juuri sulkenut siinä talossa olleen asuntoni oven viimeistä kertaa. Olin matkalla La Guardian lentokentälle, muuttamassa pois New Yorkista takaisin Kanadaan.

Vuosi New Yorkissa oli hieno kokemus, josta olen todella iloinen. Tiesin kuitenkin jo alun alkaen, että tuskin sinne jäämme pysyvästi. Ja kun Carey sitten haki opiskelemaan Lontooseen, Kanadaan, niin lähtömme varmistui. Tätä kirjoittaessani olen asunut kauniissa, pienessä Kanadan Lontoossa jo kaksi viikkoa.

Jatkan kuitenkin töitä R/GA:lle täältä käsin. Virallisesti teen sitä freelance-pohjalta, mikä avaa mahdollisuuksia tehdä keikkaa myös muille. New Yorkissa pääsen käymään töiden puolesta toivottavasti taas parin kuukauden sisällä.

Sisäänpäinlämpenevää

Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit. Itselleni näiden vaalien äänestyspaikka sijaitsee parin viikon päästä Suomen pysyvässä YK-edustustossa Manhattanin itäpuolella.

Yksittäisinä kysymyksinä vaaleissa näyttävät uutisten perusteella puhuttavan mm. pakkoruotsi, maahanmuutto, homous ja EU-tuet. Perussuomalaisuuden myllerryksessä näyttää jääneen jalkoihin moni, jonka mielestä Suomi on osa muuta maailmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu, ja muutoksen voi nähdä joko uhkana tai sitten tehdä siitä mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on kivempi vetää peitto korville kuin nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Ei ole mikään ihme, että noin tapahtuu. Suomi on helvetin sisäänpäinlämpiävä paikka. Omassa joukossa, oman klaanin kesken moni asia Suomessa on päin persettä, mihin reagoidaan turhautumalla, jota ennen purettiin lähinnä vain nakkikioskin jonoon ja baaritiskille, mutta nyt myös nettien keskustelupalstoille. Ulkopuoliselle puhuttaessa Suomi on kuitenkin maailman paras paikka, jota ulkopuolinen ei saa arvostella saatika tulla maahan sitä parhautta pilaamaan. Suomi on puhdas, turvallinen, siisti ja hyvä maa, eikä missään muualla ole "semmosta kun Suomessa". Näin sanotaan silloinkin, kun taustalla kymmenen räkäkännistä kusee keskustakahvilan näyteikkunaan ja koulupoika ampuu yhdeksän ihmistä hengiltä. Silti siellä jossain muualla maailmassa on takuulla aina vielä pahempaa, ja siksi meillä täällä Suomessa on niin hyvin, vaikka ei sitten olekaan hyvin.

Loputtomalta jankkaukselta tuntuvassa "maahanmuuttokeskustelussa" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että siinä keskustelussa ei taideta aina edes tietää, mistä keskustellaan ja mitä itse kukin "maahanmuuttajilla" tarkoittaa) tutkiskellaan Suomessa mm. sitä, mitä rasismi suomalaisten mukaan on ja kenen blogista sitä löytyy tahi ei. Siinä sitä suomalaiselle onkin purtavaa. Keskustelupalstoilla aika monen mukaan Suomessa ei kuulemma ole rasismia lainkaan. Silti melko moni Suomessa ei edelleenkään osaa pitää ketään "ulkomaalaista" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että Suomessa ulkomaalaiseksi voidaan edelleen tulkita pelkän nimenkin perusteella) ihmisenä. Ulkomaalainen on aina nähtävyys: joko ihailun ja kiinnostuksen kohde tai sitten pelon, kiukun ja epäluulon kohde. Taksijonossa voi saada turpaansa pelkästään siksi, että puhuu ranskaa ja suomalaiseksi ei edelleenkään voi tulla vaan siksi synnytään. Paitsi, jos syntyy tummaihoiseksi Suomessa. Silloin on aina ulkomaalainen, jonka pitäisi painua sinne jonnekin muualle. Ulkomaalaisia on hurreja, ryssiä, jenkkejä, sakemanneja ja mitä ties muita, mutta loppupeleissä, kun vähän yksinkertaistetaan, niin maailmassa on vain suomalaisia ja niitä muita.

Ei sieltä ulkomailta Suomeen taatusti mitään enkeleitä olisi tulossa. Mutta ei pirujakaan. Aivan niin kuin suomalaisissa itsessäänkin, vaikka pieni kansa onkin, uskokaa tai älkää, ulkomaalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä. Jos muualta tulevat, olivat he sitten mistä hyvänsä, osattaisiin Suomen kaltaisessa syrjäkulmassakin nähdä joskus ihmisinä, joita kohtaan voisi olla avoin ja joilla olisi lähtökohtaisesti oikeus olla olemassa häiriöttä ja erityishuomiotta Suomessakin, niin heillä olisi taatusti paremmat menestymisen mahdollisuudet. Heidän menestyksensä Suomessa auttaisi kaikkia Suomessa menestymään. Sillä maa on asujaimistonsa summa, ei sen erotus.

Oman perheeni kanssa pysyn tietysti mieluiten siellä, missä koen saavamme hyväksyntää. Suomessa en siihen nyt tällä hetkellä luottaisi, enkä osaisi kai enää olla oikein osa sikäläisiä katsontakantoja muutenkaan. Kahvipöytäkeskusteluissa voisi mennä juomat väärään kurkkuun liian usein. Mutta ei siinä, että Suomi nostaa nyt päätään perussuomalaisuudellaan ole silti mitään kiellettyä. Niin kauan kuin perussuomalaisuus kuuluu osaksi suomalaisuutta on sillä oltava toki paikkansa ja edustuksensa. Helpompaa kuitenkin olisi, jos Suomessa olisi selvemmin tilaa ja sallimus useammille eri näkemyksille, ja useammille eri ihmisryhmille, yhtä aikaa. Homogeenisyyden aika saisi jo tulla tiensä päähän, Suomessakin.