Lunta odottaessa

Muutamaa valkoista aamua lukuun ottamatta lumi ei ole laskeutunut vielä Londoniin. Ehkä parempi niin. Viime vuonna tähän aikaan täällä satoi kolmessa päivässä niin paljon lunta, että bussiliikenne keskeytettiin, koulut ja yritykset suljettiin, ja koko kaupunki pysähtyi. Yli kahden metrin lumikuorma peitti maata myräkän päättyessä.

Huomaan silti kaipaavani lunta. Se kuuluisi nyt kuvaan tähän vuodenaikaan ja näillä leveyksillä. Huomaan kaipaavani muutakin. Tuttuja ihmisiä, omaa perhettä, tähän vuodenaikaan kuuluvia tuoksuja ja tuntemuksia. Ehkä se johtuu vain siitä, että joulu lähestyy, ja siitä, että viime vuonna tähän aikaan pakkasimme Suomen matkaa varten. Tai sitten se on sellaista ikävää, jolla ei ole oikeasti kohdetta. Se on vain määrittelemätöntä kaipuuta; ikävää johonkin jota ei ehkä olekaan?

Ensi viikolla lähdemme kuitenkin kohti lumisempia tai ainakin kylmempiä maisemia, kun lennämme Albertaan joululomien viettoon. Palaan tämän blogin ääreen ensi vuoden puolella ja kuka ties innostun kirjoittamaankin vähän useammin kuin viimeisen puolen vuoden aikana.

New Yorkille

Ulkona ilma väreili kuumana kun seisoin kerrostaloni tuulikaapissa Brooklynissa aamukolmelta toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Mukanani oli kaksi matkalaukkua ja olin juuri sulkenut siinä talossa olleen asuntoni oven viimeistä kertaa. Olin matkalla La Guardian lentokentälle, muuttamassa pois New Yorkista takaisin Kanadaan.

Vuosi New Yorkissa oli hieno kokemus, josta olen todella iloinen. Tiesin kuitenkin jo alun alkaen, että tuskin sinne jäämme pysyvästi. Ja kun Carey sitten haki opiskelemaan Lontooseen, Kanadaan, niin lähtömme varmistui. Tätä kirjoittaessani olen asunut kauniissa, pienessä Kanadan Lontoossa jo kaksi viikkoa.

Jatkan kuitenkin töitä R/GA:lle täältä käsin. Virallisesti teen sitä freelance-pohjalta, mikä avaa mahdollisuuksia tehdä keikkaa myös muille. New Yorkissa pääsen käymään töiden puolesta toivottavasti taas parin kuukauden sisällä.

Sisäänpäinlämpenevää

Suomessa lähestyvät eduskuntavaalit. Itselleni näiden vaalien äänestyspaikka sijaitsee parin viikon päästä Suomen pysyvässä YK-edustustossa Manhattanin itäpuolella.

Yksittäisinä kysymyksinä vaaleissa näyttävät uutisten perusteella puhuttavan mm. pakkoruotsi, maahanmuutto, homous ja EU-tuet. Perussuomalaisuuden myllerryksessä näyttää jääneen jalkoihin moni, jonka mielestä Suomi on osa muuta maailmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että maailma muuttuu, ja muutoksen voi nähdä joko uhkana tai sitten tehdä siitä mahdollisuuden. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa on kivempi vetää peitto korville kuin nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Ei ole mikään ihme, että noin tapahtuu. Suomi on helvetin sisäänpäinlämpiävä paikka. Omassa joukossa, oman klaanin kesken moni asia Suomessa on päin persettä, mihin reagoidaan turhautumalla, jota ennen purettiin lähinnä vain nakkikioskin jonoon ja baaritiskille, mutta nyt myös nettien keskustelupalstoille. Ulkopuoliselle puhuttaessa Suomi on kuitenkin maailman paras paikka, jota ulkopuolinen ei saa arvostella saatika tulla maahan sitä parhautta pilaamaan. Suomi on puhdas, turvallinen, siisti ja hyvä maa, eikä missään muualla ole "semmosta kun Suomessa". Näin sanotaan silloinkin, kun taustalla kymmenen räkäkännistä kusee keskustakahvilan näyteikkunaan ja koulupoika ampuu yhdeksän ihmistä hengiltä. Silti siellä jossain muualla maailmassa on takuulla aina vielä pahempaa, ja siksi meillä täällä Suomessa on niin hyvin, vaikka ei sitten olekaan hyvin.

Loputtomalta jankkaukselta tuntuvassa "maahanmuuttokeskustelussa" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että siinä keskustelussa ei taideta aina edes tietää, mistä keskustellaan ja mitä itse kukin "maahanmuuttajilla" tarkoittaa) tutkiskellaan Suomessa mm. sitä, mitä rasismi suomalaisten mukaan on ja kenen blogista sitä löytyy tahi ei. Siinä sitä suomalaiselle onkin purtavaa. Keskustelupalstoilla aika monen mukaan Suomessa ei kuulemma ole rasismia lainkaan. Silti melko moni Suomessa ei edelleenkään osaa pitää ketään "ulkomaalaista" (jonka laitan lainausmerkkeihin siksi, että Suomessa ulkomaalaiseksi voidaan edelleen tulkita pelkän nimenkin perusteella) ihmisenä. Ulkomaalainen on aina nähtävyys: joko ihailun ja kiinnostuksen kohde tai sitten pelon, kiukun ja epäluulon kohde. Taksijonossa voi saada turpaansa pelkästään siksi, että puhuu ranskaa ja suomalaiseksi ei edelleenkään voi tulla vaan siksi synnytään. Paitsi, jos syntyy tummaihoiseksi Suomessa. Silloin on aina ulkomaalainen, jonka pitäisi painua sinne jonnekin muualle. Ulkomaalaisia on hurreja, ryssiä, jenkkejä, sakemanneja ja mitä ties muita, mutta loppupeleissä, kun vähän yksinkertaistetaan, niin maailmassa on vain suomalaisia ja niitä muita.

Ei sieltä ulkomailta Suomeen taatusti mitään enkeleitä olisi tulossa. Mutta ei pirujakaan. Aivan niin kuin suomalaisissa itsessäänkin, vaikka pieni kansa onkin, uskokaa tai älkää, ulkomaalaisissa on kaikenlaisia ihmisiä. Jos muualta tulevat, olivat he sitten mistä hyvänsä, osattaisiin Suomen kaltaisessa syrjäkulmassakin nähdä joskus ihmisinä, joita kohtaan voisi olla avoin ja joilla olisi lähtökohtaisesti oikeus olla olemassa häiriöttä ja erityishuomiotta Suomessakin, niin heillä olisi taatusti paremmat menestymisen mahdollisuudet. Heidän menestyksensä Suomessa auttaisi kaikkia Suomessa menestymään. Sillä maa on asujaimistonsa summa, ei sen erotus.

Oman perheeni kanssa pysyn tietysti mieluiten siellä, missä koen saavamme hyväksyntää. Suomessa en siihen nyt tällä hetkellä luottaisi, enkä osaisi kai enää olla oikein osa sikäläisiä katsontakantoja muutenkaan. Kahvipöytäkeskusteluissa voisi mennä juomat väärään kurkkuun liian usein. Mutta ei siinä, että Suomi nostaa nyt päätään perussuomalaisuudellaan ole silti mitään kiellettyä. Niin kauan kuin perussuomalaisuus kuuluu osaksi suomalaisuutta on sillä oltava toki paikkansa ja edustuksensa. Helpompaa kuitenkin olisi, jos Suomessa olisi selvemmin tilaa ja sallimus useammille eri näkemyksille, ja useammille eri ihmisryhmille, yhtä aikaa. Homogeenisyyden aika saisi jo tulla tiensä päähän, Suomessakin.

Matkoilla

Istun pimeässä asunnossa Karhupuiston laidalla Helsingissä. Kello on muutamaa minuuttia vaille kuusi aamulla. Vaikka olenkin ollut joululomamatkalla Suomessa jo yli viikon, ei jet lag ota helpottuakseen. Nukkumaan pystyn menemään kyllä ihan tavalliseen aikaan, mutta viiden jälkeen aamulla silmäni aukeavat ja uni ei tahdo maistua enää millään. Iltapäivisin väsyttää.

Tällä matkalla Suomi on tuntunut ensimmäistä kertaa tosi oudolta. Täältä lähdöstäni on nyt kulunut niin pitkä aika, että monet kulttuuriset seikat, vaikka ne kyllä jollain tapaa nopeasti mieleen palaavatkin taas kun täällä olen, tuntuvat hyvin erilaisilta kuin mihin olen nyt itse tottunut. Olen aivan selvästi alkanut vieraantumaan siitä maasta, jossa synnyin.

Silti New Yorkiin paluukin, joka on edessä jo muutaman päivän päästä, kaivaa mieltä. Olen onnistunut pitämään itseni erossa työsähköposteista koko sen ajan, kun olen ollut Suomessa, mutta kohta satojen viestien pinoa täytyy ryhtyä taas kaivelemaan. Se kummittelee mielessä. Töissä istumista on minulla yksinkertaisesti aivan liikaa, omaa aikaa ei jää oikein yhtään, ja tunnelma töissä on painostava.

Niinpä kun katselen nyt ystävien ikkunasta ulos hiljaiseen Karhupuistoon, on mieli yhtä aikaa rauhallinen, levoton, surullinen, iloinen, odottava ja empivä. En tiedä, miten helppoa olisi rauhoittua Suomeen, jos taas tänne päätyisin, mutta haluaisin kyllä helpomman, tasaisemman pesän sekä lähemmäksi kaikkia minulle rakkaita ihmisiä. Ehkä joku päivä olen tilanteessa, jossa pääsen edes matkustamaan aina kerran vuodessa pidemmäksi aikaa siihen toiseen maahan, jossa en sillä hetkellä asu, jotta saan säännöllisemmän tilaisuuden tavata ystäviä.