Kaduille on jalkautunut väkivaltarikoksista ja varkauksista tuomittujen trollien johtamia partioita, joita osa jopa ylimmästä poliittisesta valtiojohdosta tukee. Pääkaupungin kaduilla on nähty natsitervehdyksiä ja kuultu fantasioita naisen raiskaamisesta kaktuksella oikein esiintymislavalta käsin poliisin suojeluksessa netissä vellovasta vihamouhotuksesta puhumattakaan.
Mikä maa, mikä kieli? Suomi. Se sama maa, josta olen itse kertonut eteenpäin monenlaista hyvää vuosien aikana. Se sama maa, josta olen itse lähtenyt maailmalle.
Minä kannan tästä syvää huolta aktiivisesti. En ole pelkästään huolissaan, vaan minua kuvottaa se, mitä Suomesta luen, kuulen ja näen. Tokihan minä sen ymmärrän, ystävät, ettei jokaisen tarvitse ryhtyä aktivistiksi eikä maailmoja halailemaan. En koe aktivistiksi itseänikään. Kaikki eivät ilmoittaudu esim. majoittamaan sen paremmin kodittomia kuin muualta tulevia pakolaisia kotiinsa, eivät tee vapaaehtoistyötä, eivät halua nousta tapetille. Se sinällään ei tee heistä itsestään moukkia, rasisteja tai mitään muutakaan. Mutta se vahinko, mikä kumpuaa siitä, mitä Suomessa vihainen, sairas vähemmistö nyt tekee, sattuu kyllä jokaisen nilkkaan. Siksi odottaisin, että jokainen asioita ymmärtävä ihminen Suomessa on huolissaan vihanlietsonnasta ja pyrkisi sen myös lopettamaan.
Tämän ilmiön ajatellaan Suomessa nähtävästi liittyvän turvapaikanhakija-aaltoon. Mutta kun suomalainen, Suomen kansalainen uhataan toisten suomalaisten toimesta tappaa vain siksi, että hän puki päälleen paidan, jossa lukee "Suomi" juhliakseen lätkämestaruutta, niin kyse ei ole turvapaikanhakijoista. Kyse on ilmeisesti siitä, että tuo Suomi-paitainen suomalainen sattuu olemaan myös tummaihoinen. Se on vihamielistä, häpeällistä rasismia. Kun Suomessa esiintyy häirintää kaikkia “erinäköisiä”, tummempia ja/tai erikielisiä, olivat he sitten kansalaisia, asukkaita tai vain turisteja, kohtaan, niin kyse ei ole siitä, että ollaan huolissaan terrori-iskuista maailmalla, turvapaikanhakijoiden suuresta määrästä saatika suomalaisten naisten ja lasten turvallisuudesta. Kyse on rasismista, erilaisuuden pelosta ja ihmisvihasta puhtaimmillaan. Eikä pelkästään tuosta, vaan ihan silkasta moukkamaisuudesta, ääliömäisestä ajattelusta ja käytöksestä.
Turvapaikka-asia, se koko konsepti, on ihan keskustelun arvoinen, ja ongelmia sisältävä asia. Voit olla itse vaikka sitten sitäkin mieltä, että koko turvapaikkatouhu on huuhaata. Järkevien ihmisten tulisi pystyä myös päättelemään, että turvapaikanhakijoissa henkilöinä on yhtä lailla monenlaista ihmistä kuin meissä muissakin. Osa ansaitsee turvaa lain ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti, osa ei. Valvonnan ja käsittelyn pitää toimia, ja siitä vastaavat viranomaiset. Ei turvapaikanhakijoista tai heidän aallostaan tarvitse henkilökohtaisesti pitää. Eikä kukaan hyväksy turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia. Mutta se pitää ymmärtää laajemminkin, että toisen ihmisen päähänpotkimisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Jokainen asia, jonka koet uhkaksi, on myös mahdollisuus. Ihan aikuisten oikeesti on. Turvapaikanhakijoista Suomeen jäävät ihmiset kotoutuvat, menestyvät, työllistyvät ja auttavat koko suomalaista yhteiskuntaa vain sillä, että heitä autetaan kotoutumaan. Kaikkien toimesta. Rasismi ja viha synnyttävät vain vihaa. Pitääkö näitä pointteja suomalaisille ihan rautalangasta vääntää? Kyllä.
Huomatkaa nyt siellä Suomessa, etteivät vihapuhe, rasismi ja epäluulo “ulkomaalaisia” ja ylipäätään erilaisuutta kohtaan ole mikään maailmanlaajuinen muoti-ilmiö, vaikka se siellä pienessä pohjolassa ja kenties laajemminkin Euroopassa (tai lukemalla Trump-lainauksia) voi siltä vaikuttaa. Meillä täällä Kanadassa Toronton asukkaista yli puolet on muualla syntyneitä maahanmuuttajia. Me olemme mustia, valkoisia, keltaisia, punaisia ja mitä ikinä maailmaan värejä ja kansallisuustaustoja mahtuukin. Omat naapurini ovat Karibialta, Irlannista, Pakistanista, Intiasta, Filippiineiltä, Suomesta, Portugalista ja Ottawasta. Oman äänestyspiirini kansanedustaja on Somaliasta pakolaisena Kanadaan aikoinaan tullut mies. EIKÄ NÄISTÄ ASIOISTA YLEISTÄEN OTTAEN KUKAAN ITKE TÄÄLLÄ SAATIKA HÄIRITSE TOISIA (SORRY CAPS-LOCK UNOHTU PÄÄLLE). Päinvastoin. Toronton kaupungin liikennelaitoksen ratikoissa on seinällä muistutus siitä, miten tämä kaupunki on monikulttuurinen ja -kielinen ja syrjinnästä vapaa. Eikä noita kylttejä sotketa; ei niistä käydä “kriittistä” huutelua netissä saatika kadulla. Se, että Toronto, Kanada ja kanadalaiset ovat monen näköisiä, eritaustaisia ja silti yhdenvertaisia, on itsestäänselvyys tavalliselle kansalaiselle. Eikä pelkästään itsestäänselvyys, vaan arvossa pidetty seikka, joka on kirjattu Kanadan perustuslakiinkin jo vuosikymmeniä sitten. Toronto on myös Helsinkiä turvallisempi - väkivaltarikosten määrä täällä on väestöön suhteutettuna alempi kuin Suomessa. Kulttuuritausta, ihonväri ja uskonto saavat olla mitä vain, kunhan hyväksyy ja noudattaa voimassaolevaa lakia. Eikös sen näin pitänyt olla Suomessakin? Ja kun nyt nostin Kanadan tähän vertailukohdaksi, niin turha tulla nillittämään, että täällä on jotenkin Suomea “tarkempi” seula maahantulijoille. Esimerkiksi pakolaisia tulee Kanadaankin - juuri nyt tänne lennätetään 25 000:a syyrialaispakolaista. Kyllä siellä Suomessakin on ihan riittävät prosessit siihen, että viranomaiset voivat selvittää tulijoiden taustoja.
Voihan se olla, että siellä jossain Ylivieskassa tai Lahden Hennalassa teineille ja vanhemmillekin sisäänpäinlämpiävä ulkomaalaisten erottelu on nyt suurta muotia niin kuin vaikka nenänkaivuukin. Mutta pätkääkään se ei Suomea hyödytä. Minä joudun nyt tosissani rauhoittelemaan kanadalaisia ystäviäni joilla sattuu olemaan Suomen vierailu suunnitteilla täksi kevääksi, täällä Torontossa. Heistä kun osa on tummempia, taitaapa olla ihan niitä kamalia muslimejakin. Eikä pelko lähtenyt heille liikkeelle minulta, vaan siitä mitä he ovat itse Suomesta uutisista kuulleet. Tötteröhattujen askarteluja, vastaanottokeskusten tuhopolttoja, katupartioita ja “erinäköisten” häirintää kadulla. Ei ole Suomella enää Nokiaa eikä nähtävästi paljon muutakaan hyvää kerrottavaa. Mua hävettää ja v*tuttaa.
Ottakaa nyt, oikeat, aikuiset, järkevät ihmiset, jumalauta Suomi jo uudelleen haltuunne. Ja vaihtakaa se hallitus. Sillä kyllä juttu on niin, että vaikka ksenofobiaa, idiootteja ja ihan vain epäsosiaalisuutta toki Suomesta löytyi jo ennen halla-ahoja, huhtasaaria, hakkaraisia, soineja ja mitä niitä nyt onkaan (lista on liian pitkä), niin on fakta, että Perussuomalaiset puoleena ja johtajineen on antanut ihan tietoista suojaa kaikenmaailman junttijihadisteille, kaktusraiskaajille, natsikäsille ja pannukakkumaailman kasvateille. Ei siinä ole millekään oikealle keskustelulle tilaa eikä paikkaa ollut, kun räikeä rasismi kyntää Suomessa eteenpäin. Ja rasismille ei tule tilaa antaa, sitä ei kuulu ymmärtää eikä keskustelussa hengissä pitää milloinkaan.
Seuraava vuosi näyttää, lähteekö Suomi jo nousuun vai löytyykö vielä uusia pohjanoteerauksia? Minä elän nyt tällä hetkellä oikein mielelläni täällä muualla. Lämpimiä ajatuksia lähetän sinne silti ystävilleni, perheelle ja kaikille asiallisesti ajatteleville ihmisille.
Friday, January 8, 2016
Sunday, May 11, 2014
Ei koskaan kesäloma
Tänään oli kesän ensimmäinen päivä. Tai ainakin siltä se tuntui shortsit jalassa takapihalla ja pyörän päällä matkalla High Parkiin katsomaan kirsikkapuiden kukintaa. Jo tätä ennen ilmassa vihdoin tuntunut kevät on tuonut mieleen jokavuotiset muistot ja ajatukset. Siitä, miltä kesä tuntuu. Pitkät päivät ja keskiyön aurinko, jota ei täällä ole.
Kanadalaisella ei ole koskaan kesäloma. Toki täälläkin moni ottaa kesällä jossain vaiheessa vapaata, mutta ei välttämättä. Osa menee mökille Torontosta pohjoiseen, mutta monella ei ole siihen varaa eikä se kuulu perinteisiinkään. Kun vuodessa on tyypillisesti vain 2-3 viikkoa lomaa, ei siitä välttämättä riitä aina kesäksi. Yhtäkestoista, useamman viikon yleistä kesälomaa ei täällä tunneta. Ei ole juhannusta, jolloin lomakausi alkaa, eikä ole heinäkuuta, jolloin kaupunki hiljenee liki kokonaan. Ei lennetä muille maille reissaamaan saatika edes oteta viikkoa pidempää yhtäjaksoista taukoa töistä. On vain kuumia, pimeitä kesäöitä, barbecue-juhlia ja muutama kolmen päivän viikonloppu.
Ei sillä, ettenkö arvostaisi ja nauttisi noista kaikista. Mutta sitä kesälomaa, kunnon paussia, kaipaan aina ja kovasti.
Kanadalaisella ei ole koskaan kesäloma. Toki täälläkin moni ottaa kesällä jossain vaiheessa vapaata, mutta ei välttämättä. Osa menee mökille Torontosta pohjoiseen, mutta monella ei ole siihen varaa eikä se kuulu perinteisiinkään. Kun vuodessa on tyypillisesti vain 2-3 viikkoa lomaa, ei siitä välttämättä riitä aina kesäksi. Yhtäkestoista, useamman viikon yleistä kesälomaa ei täällä tunneta. Ei ole juhannusta, jolloin lomakausi alkaa, eikä ole heinäkuuta, jolloin kaupunki hiljenee liki kokonaan. Ei lennetä muille maille reissaamaan saatika edes oteta viikkoa pidempää yhtäjaksoista taukoa töistä. On vain kuumia, pimeitä kesäöitä, barbecue-juhlia ja muutama kolmen päivän viikonloppu.
Ei sillä, ettenkö arvostaisi ja nauttisi noista kaikista. Mutta sitä kesälomaa, kunnon paussia, kaipaan aina ja kovasti.
Sunday, September 8, 2013
Dad
I get to the airport just in time, and park the car. As I step out for a brief moment to get from the parking lot to the terminal, I imagine seeing the white tail of the plane in the air, landing just as I walk across the crosswalk. Of course that doesn't happen. Of course I couldn't even see the landing plane from this angle even if it was landing right now, and there are dozens of planes landing at Pearson right this moment.
Nearly two hours later, I'm still standing in terminal 3, surrounded by a crowd of people, all waiting for people getting off flights from New York, Minnesota, Chicago, London, Amsterdam, and... Helsinki. I've seen a lot of people with Finnair tags on their bags come out already, but I tell myself I'm not worried. I know he's probably going to take longer than most people to get through customs, with the letter I've written for him, as he doesn't speak English, collect his bags, and come through the doors. But soon, soon he'll be right in front of me.
Now it's been over two hours since the flight landed. I'm worried now, I think of who I should go and ask, and I think if I leave this spot and he walks out while I'm gone, he won't see me. For a split second I think of Robert Dziekanski. I hope my dad's okay, and that he's coming through soon.
I look away for a second, then turn my face back at the doors, and there he is. Sitting in a wheelchair, right in front of me. Dad's here. He tells me the people at the airport were all really friendly, helped him with his bags, rolled him around in the wheelchair, as his knee is sore and he has trouble walking. He doesn't even seem that tired, even though he says he didn't manage to get any sleep on the flight.
We drive home and he tells me how beautiful he thinks our house is. We go to bed. The next day I think of how I've imagined his visit here will be: we'll drink beer on the patio, explore the city, hang out, have a great time together. I quickly realize it may not turn out to be that way. He says beer gives him heartburn, he doesn't feel like walking, and he doesn't do much talking. I realize how difficult it is to get him excited about things and how little he seems to enjoy the world around him. He doesn't remember things I tell him, he doesn't seem interested, and he has an annoying habit of responding to things I tell him by acting like he knows all about it already. We get up early the next day and take the ferry to Toronto Island to go fishing. He realizes how we may not be able to catch any fish on a hot day like this, right in the heart of the big city, and he acts disappointed. I try to tell him that whether we catch fish or not is not the point - being together is the point. I'm not sure he understands what I mean, though his answer is "yes, of course." I rent us a quadricycle and we ride to Ward's and back. I can't quite tell whether he likes it or not.
The next day he's sick. He's got a sore throat, his head aches, he's tired, he lies on the couch and coughs. I understand he's 74, he's jetlagged, and he's got a cold. But now he doesn't talk even as much as he did on the day before. I think he acts weird around other people, making them feel uncomfortable, and I start to worry - what if it gets worse and I have to take him to a clinic here?
But after three more days and a trip to Toronto Zoo, he's starting to get the hang of things. He's more cheerful and talkative. He goes on walks around the neighborhood on his own, and twice to the Vietnamese restaurant around the corner, where he enjoys the sizzling shrimp in a sweet and sour Thai sauce. He does the dishes and takes my garbage out. He paints the window sills and plays card games with us.
On the Thursday he's due to take his flight back, we drive to the airport again, have dinner together there, then check him in on the flight. I look at the monitor screen with the list of departures, and look again, because it feels good to see a direct flight to Helsinki on the list at Pearson. It's the beginning of September, and the last week of Finnair's direct flights before the connection closes for the winter. I take him to the special assistance deck and he cries big crocodile tears as we hug each other before it's time for him to go. I figure it's not a good time for me to start crying now too. In 12 hours he'll be back home in Kangasala.
I drive home alone. The air feels cool, crisp, and clear. Just like in Helsinki.
Nearly two hours later, I'm still standing in terminal 3, surrounded by a crowd of people, all waiting for people getting off flights from New York, Minnesota, Chicago, London, Amsterdam, and... Helsinki. I've seen a lot of people with Finnair tags on their bags come out already, but I tell myself I'm not worried. I know he's probably going to take longer than most people to get through customs, with the letter I've written for him, as he doesn't speak English, collect his bags, and come through the doors. But soon, soon he'll be right in front of me.
Now it's been over two hours since the flight landed. I'm worried now, I think of who I should go and ask, and I think if I leave this spot and he walks out while I'm gone, he won't see me. For a split second I think of Robert Dziekanski. I hope my dad's okay, and that he's coming through soon.
I look away for a second, then turn my face back at the doors, and there he is. Sitting in a wheelchair, right in front of me. Dad's here. He tells me the people at the airport were all really friendly, helped him with his bags, rolled him around in the wheelchair, as his knee is sore and he has trouble walking. He doesn't even seem that tired, even though he says he didn't manage to get any sleep on the flight.
We drive home and he tells me how beautiful he thinks our house is. We go to bed. The next day I think of how I've imagined his visit here will be: we'll drink beer on the patio, explore the city, hang out, have a great time together. I quickly realize it may not turn out to be that way. He says beer gives him heartburn, he doesn't feel like walking, and he doesn't do much talking. I realize how difficult it is to get him excited about things and how little he seems to enjoy the world around him. He doesn't remember things I tell him, he doesn't seem interested, and he has an annoying habit of responding to things I tell him by acting like he knows all about it already. We get up early the next day and take the ferry to Toronto Island to go fishing. He realizes how we may not be able to catch any fish on a hot day like this, right in the heart of the big city, and he acts disappointed. I try to tell him that whether we catch fish or not is not the point - being together is the point. I'm not sure he understands what I mean, though his answer is "yes, of course." I rent us a quadricycle and we ride to Ward's and back. I can't quite tell whether he likes it or not.
The next day he's sick. He's got a sore throat, his head aches, he's tired, he lies on the couch and coughs. I understand he's 74, he's jetlagged, and he's got a cold. But now he doesn't talk even as much as he did on the day before. I think he acts weird around other people, making them feel uncomfortable, and I start to worry - what if it gets worse and I have to take him to a clinic here?
But after three more days and a trip to Toronto Zoo, he's starting to get the hang of things. He's more cheerful and talkative. He goes on walks around the neighborhood on his own, and twice to the Vietnamese restaurant around the corner, where he enjoys the sizzling shrimp in a sweet and sour Thai sauce. He does the dishes and takes my garbage out. He paints the window sills and plays card games with us.
On the Thursday he's due to take his flight back, we drive to the airport again, have dinner together there, then check him in on the flight. I look at the monitor screen with the list of departures, and look again, because it feels good to see a direct flight to Helsinki on the list at Pearson. It's the beginning of September, and the last week of Finnair's direct flights before the connection closes for the winter. I take him to the special assistance deck and he cries big crocodile tears as we hug each other before it's time for him to go. I figure it's not a good time for me to start crying now too. In 12 hours he'll be back home in Kangasala.
I drive home alone. The air feels cool, crisp, and clear. Just like in Helsinki.
Friday, May 3, 2013
Our House
Täytyy tunnustaa, että ennen kuin tänään kirjauduin sisään blogiini, en edes muistanut, miten kauan siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Pelkäsin, että aikaa oli kulunut paljon enemmänkin kuin vajaa vuosi. Ehkä taas jatkossa muistan päivittää kuulumisiani tänne vähän useamminkin.
Aika paljon on tapahtunut sitten viime vuoden. Ostimme hiljattain Torontosta talon, jota emme ihan vielä virallisesti omista, mutta kesä-heinäkuussa remontoimme ja muutamme. Kun lainakorko on sidottu viideksi vuodeksi eteenpäin ja talo on toki merkittävä investointi, niin tämä päätös tarkoittaa käytännössä sitä, että asetumme nyt aloillemme Torontoon useammaksi vuodeksi. Se tuntui aluksi todella hyvältä ajatukselta, sillä viihdyn täällä tällä hetkellä oikein hyvin.
Mutta eilen minut valtasi pieni epäusko. Jos pysymme täällä vielä viisi vuotta, niin olemme asuneet Kanadassa yhteensä yksitoista vuotta. Se on pitkä pätkä omaa elämääni, ja perheeni ja ystävieni elämää Suomessa. Joka vuosi en varmasti pääse vierailulle Suomeen kolmea kertaa kuten viime vuonna, saati yhtäkään kertaa, joten yhteydenpito on sähköisten viestimien ja sen toivon, että saamme tänne vieraita Suomesta, varassa.
Mutta takaisin taloon. Innolla odotan. Siis odotamme. Niin remonttia, muuttoa, omaa takapihaa, ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka oma talo tuo verrattuna vuokra-asuntoon. Kesä alkaa taas, ja siitä tulee varmasti vähintään yhtä lämmin (kuuma) ja tekemisen täyteinen kuin kesät täällä aina ovat. Ja Suomesta vielä se, että niin paljon kuin sitä omaa, minulle rakasta ja mielessä elävää Suomeani sekä kaikkia läheisiä kaipaankin, niin siihen arkipäivän Suomeen, mikä se on, ei ole vielä kauhea kiire. Nautimme ensin elosta täällä hieman pidempään. Nostan tänään simalasin korkealle talon kunniaksi.
Aika paljon on tapahtunut sitten viime vuoden. Ostimme hiljattain Torontosta talon, jota emme ihan vielä virallisesti omista, mutta kesä-heinäkuussa remontoimme ja muutamme. Kun lainakorko on sidottu viideksi vuodeksi eteenpäin ja talo on toki merkittävä investointi, niin tämä päätös tarkoittaa käytännössä sitä, että asetumme nyt aloillemme Torontoon useammaksi vuodeksi. Se tuntui aluksi todella hyvältä ajatukselta, sillä viihdyn täällä tällä hetkellä oikein hyvin.
Mutta eilen minut valtasi pieni epäusko. Jos pysymme täällä vielä viisi vuotta, niin olemme asuneet Kanadassa yhteensä yksitoista vuotta. Se on pitkä pätkä omaa elämääni, ja perheeni ja ystävieni elämää Suomessa. Joka vuosi en varmasti pääse vierailulle Suomeen kolmea kertaa kuten viime vuonna, saati yhtäkään kertaa, joten yhteydenpito on sähköisten viestimien ja sen toivon, että saamme tänne vieraita Suomesta, varassa.
Mutta takaisin taloon. Innolla odotan. Siis odotamme. Niin remonttia, muuttoa, omaa takapihaa, ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka oma talo tuo verrattuna vuokra-asuntoon. Kesä alkaa taas, ja siitä tulee varmasti vähintään yhtä lämmin (kuuma) ja tekemisen täyteinen kuin kesät täällä aina ovat. Ja Suomesta vielä se, että niin paljon kuin sitä omaa, minulle rakasta ja mielessä elävää Suomeani sekä kaikkia läheisiä kaipaankin, niin siihen arkipäivän Suomeen, mikä se on, ei ole vielä kauhea kiire. Nautimme ensin elosta täällä hieman pidempään. Nostan tänään simalasin korkealle talon kunniaksi.
Tuesday, September 18, 2012
Syksy
.JPG)
Nyt olen kuitenkin taas Pohjois-Amerikassa, jonne on vihdoin saapumassa syksy pitkän ja poikkeuksellisen hikisen kesän jälkeen. En muista, koska olisin odottanut viileneviä ilmoja yhtä innokkaasti kuin tänä vuonna. Kenties en koskaan ennen.
Thanksgiving ja Halloween lähestyvät. Töissä tahti on aika leppoisa ja muutenkaan mielessä ei ole suuria suunnitelmia. Muutaman viikon päästä käymme viikonloppuvierailulla Chicagossa. Kotona Suomen matkasta muistuttaa vielä muutama Stockmannin kassi, tuliaisista ne, jotka eivät ole syötäviä, ja mitali sekä numerolappu Helsingin maratonilta.
Monday, August 6, 2012
Visiting Finland Twice in the Same Year
On the 5th anniversary of our move from Finland to Canada, August 12th, this year we'll find ourselves in Finland again. We'll leave Toronto for Iceland on the 10th, go for a dip in the Blue Lagoon and check out the sites in Reykjavik before continuing on to Helsinki.
Besides visiting and relaxing, some conference going for Carey and eating well, I'll run the Helsinki City Marathon on August 18th. I can't even tell you how excited I am!
Besides visiting and relaxing, some conference going for Carey and eating well, I'll run the Helsinki City Marathon on August 18th. I can't even tell you how excited I am!
Wednesday, March 7, 2012
Five Years
At the entrance there's a shiny turnstile that opens when I bring my smart card close to it. The tiled walls glisten as people, young and old, slowly walk around the dressing room. Everyone seems chatty and in a happy mood, and the men's room is full of young fathers with their kids. It's spring break and that means almost everyone has some time off.
The blizzard outside looks like nothing but a beautiful postcard when seen through the window in the big sauna. My father breaks up a conversation with a jolly looking older guy across the hot, steamy room. It's 11am on a Tuesday yet no one seems to be in a hurry to be anywhere else.
The pool area is filled with light from large floor-to-ceiling windows. Signs on the walls remind people to disinfect their feet, to save one end of the pool for fast swimmers and the other for those like me. "Water jogging" with a brightly colored float fastened to one's back seems to be all the craze here. I give it a try and after a little while it doesn't seem nearly as silly as I had thought. It's a way to work a sweat as much as regular running is.
At Stockmann in Tampere a day later, the tables in the cafeteria remind me of Danish design furniture and as the smell of schnitzel fills my nose, memories of coming shopping in the city with my mom when I was a kid fill my head (and my heart). The Iittala section in the glassware department seems bigger than the entire glassware department at Sears. Again, no one seems to be in a hurry and the friendly lady at the register spends a good while chatting about New York with me when I go pay for the pile of Iittala goodies I pick up.
In Helsinki, a lot looks familiar yet plenty has changed. There are streetcar lines I don't recognize, no cars on streets that used to be covered with gridlock, and of course new stores and restaurants. Lots of them. The use of high technology, the cleanliness and the quality of design here reminds me of Japan.
This summer it's been five years since I moved away from Finland. Last time we visited here a bit over a year ago I felt a little alienated and strange for the first time. This time the feeling of home is much stronger. Much stronger.
The blizzard outside looks like nothing but a beautiful postcard when seen through the window in the big sauna. My father breaks up a conversation with a jolly looking older guy across the hot, steamy room. It's 11am on a Tuesday yet no one seems to be in a hurry to be anywhere else.
The pool area is filled with light from large floor-to-ceiling windows. Signs on the walls remind people to disinfect their feet, to save one end of the pool for fast swimmers and the other for those like me. "Water jogging" with a brightly colored float fastened to one's back seems to be all the craze here. I give it a try and after a little while it doesn't seem nearly as silly as I had thought. It's a way to work a sweat as much as regular running is.
At Stockmann in Tampere a day later, the tables in the cafeteria remind me of Danish design furniture and as the smell of schnitzel fills my nose, memories of coming shopping in the city with my mom when I was a kid fill my head (and my heart). The Iittala section in the glassware department seems bigger than the entire glassware department at Sears. Again, no one seems to be in a hurry and the friendly lady at the register spends a good while chatting about New York with me when I go pay for the pile of Iittala goodies I pick up.
In Helsinki, a lot looks familiar yet plenty has changed. There are streetcar lines I don't recognize, no cars on streets that used to be covered with gridlock, and of course new stores and restaurants. Lots of them. The use of high technology, the cleanliness and the quality of design here reminds me of Japan.
This summer it's been five years since I moved away from Finland. Last time we visited here a bit over a year ago I felt a little alienated and strange for the first time. This time the feeling of home is much stronger. Much stronger.
Subscribe to:
Posts (Atom)